Kirjallisuutemme "punainen" loimi.
Jonkun esseistin pitäisi kirjoittaa tutkimus tämän vallankumouksen aikana esiintyneistä kaunokirjailijoista. Olen tainnut jo ennenkin kosketella tätä asiaa. Useilla heistä on jo jotenkin vakiintunut tyylinsä, joka kylläkin vetää vertoja monen porvarillisen kirjailijan tekeleille. Heillä on monesta meikäläisestä etuote sikäli, että heillä on aatteensa ja asiansa, jonka puolesta he taistelevat. Sitä selväperäisyyttä puuttuu meidän puoleltamme. Kirjailijat useimmiten nousevat syvistä riveistä. Tämä aikakausi mahdollisesti herättää uusia kirjailijoita siltä taholta. Syntyy sekä valkoinen kirjallisuus että punainen, jotka iskevät yhteen, niin että säkenöi. Kummankin puolen paatos kumpuu esiin eri lähteistä. Inspiratsio tulee saamaan aiheitaan elämyksistä, muistoista ja aatteista, jotka elävät perimätietona niissä kansan kerroksissa, joista kirjailijat nousevat. Oppositsiokirjallisuus tulee olemaan hirvittävän punainen ja järkyttävä. Moni Homsantuu tulee huutamaan eri äänilajeissa: "Teidän lakianne ja oikeuttannehan minun pitikin ampuman!" — Tähänastinen helisevä romanttinen isänmaallinen runous on elänyt aikansa. On vuotanut verta, on olemassa hautoja, syyttömienkin hautoja ja haamuja niiden ympärillä, jotka herättävät syyttäjiä, Daniel Hjorteja. Sovittajat, lopullisen oikeuden jakajat, tulevat vasta jälemmä. Johtuu mieleeni Zola ja V. Hugo, "Germinal" ja "Les misérables". Se kurjuus, joka tästä sodasta seuraa, ne olot, jotka olivat sitä ennen ja jatkuvat sen jälkeen, vaativat ruoskintaa syyllisille. Ei ne hyvällä poistu, ei itsestään vieläkään, vaikka olisi kuinkakin muka nyt herätty. Kun välitön vaara on ohi, ollaan entiseltään. En toivo, vaan pelkään niin olevan. Kumouksen henki ei ole tukahdutettu, vaikka nykyinen kapina kukistetaankin. Kirjailijat valmistavat sitä uutta kumousta, miten se sitten tapahtuneekin. Köyhälistön vapautumisen ja valtaan pyrkimisen aate kulkee jo nyt ja on kulkenut enemmän tai vähemmän läpikäyvänä tendenssilankana suomalaisessa kirjallisuudessa. Kramsu, Minna Canth, Maila Talvio, Arvid Järnefelt. Ne traditsiot tulevat yhä edelleen elämään ja kehittämään uutta. Kirjallisuudessamme on "punaista" lointa enemmän kuin on ehkä huomattukaan. Eivät ne Meurmannit y.m. yhteiskunnan ja kirkon säilyttäjät turhaan omalta kannaltaan kauhistuneet ja pauhanneet. Ja Nuija-sodan ihannoiminen — mitä olivat Ilkat ja Poutut muuta kuin aikansa "punaisia"? Heihin he usein vetoavatkin.
Ja Rantamala ja Lehtimäki! Sanottakoon nyt Rantamalasta mitä tahansa, niin on hän, millä nimellä nyt liekin, ilkeimmissäkin pamfleteissaan iskenyt, joskin useimmiten harhaan, niin myöskin usein oikeaan. Hänen kirjailijapsyykensä tutkiminen olisi mitä mielenkiintoisin puhtaasti psykiaatriseltakin kannalta. Hän kuuluu elävän täydellisenä erakkona, harva hänet on nähnyt ja tuntee. Hänestä on tullut vallankumouksen huuhkain. Ääni kuuluu, kaamea ääni rotkoisesta korvesta, josta hän ilmiantaa, yllyttää ja usuttaa nimeltä mainitsemiensa henkilöiden kimppuun, m.m. porvarillisten kirjailijavirkaveljiensäkin. Hänen kauttansa pääsee tunkemaan koko pitkälle heikäläisten sieluun, sen hyvään ja pahaan. On nähtävästi hurmioitunutta innostusta, mutta samalla kataluutta, matalamielistä kateutta, joukahaismaisuutta. Varsinkin Lassilana hän on tavattoman vähässä asiallisuudessa, suunnattomassa kertautuvassa sanatulvaisuudessa ja onttoudessa näyte niistä puolista suomalaista rotua yleensä ja varsinkin sosialistista kirjailijaa.
*
Saksalaisia risteilijöitä nähty.
Eräs meriupseeri on kuulema kertonut, että Suomenlahdella jossain, Helsingin kohdalla, olisi nähty neljä saksalaista risteilijää, joista yhden nimi on "Mainz".
Pitkänäperjantaina 29 p:nä maaliskuuta.
Godenhjelmien kylvämä sienten.
Tänään, pitkänäperjantaina, avaa eräs kirjoittaja M. P. kirjoituksessa "Ennen ja nyt" "Tiedonantajassa" monia mietteitä herättäviä perspektiivejä menneisyyteen, katsoessaan sitä nykytapahtumien valossa.
"Viime sunnuntaina tulin", kirjoittaa hän, "Helsingissä kulkeneeksi pitkin Ludviginkatua, Tultuani talon n:o 8 kohdalle näin siinä sijainneen vanhan puurakennuksen olevan puretun, ainoastaan kivijalka oli enää jälellä. Rakennuksen näkeminen raunioina sai minut pysähtymään. Kuinka monta muistoa siihen liittyi, kuinka monta ajatusta se toi mieleen! Tuossa kadonneessa rakennuksessahan oli ollut Godenhjelm-puolisoiden koti, se lämmin liesi, josta valoa ja rakkautta oli virrannut maamme tietoa kaipaavalle, kovaosaiselle suomalaiselle väestölle. Muistin, kuinka nuo molemmat manalle menneet henkilöt olivat Helsingissä opettaneet tiedon alkeita työväestölle aikana, jolloin ei vielä ollut maassamme kansakouluja eikä opettajaseminaareja. Muistin, kuinka he olivat työskennelleet kirjallisuuden alalla valistusta levittäen, kuinka he olivat mukana suomalaista tyttökoulua perustamassa, kuinka se heidän vaalimanaan kasvoi ja varttui levittäen tietoja ja sivistystä laajoihin piireihin. Muistin aikoja, jolloin Suomessa ei ollut kuin neljä sivistynyttä perhettä, joissa suomi oli kotikielenä, ja heidän perheensä, heidän kotinsa oli yksi näistä. — Nyt oli se siinä edessäni raunioina, mutta mitä siitä — tämän kodin asukkaat olivat suorittaneet tehtävän, jonka vaikutukset eivät katoa, vaan kantavat kauas tulevaisuuteen tuoden kansallemme siunausta."