Vapaudenpuute — tuskin on ilkeämpää tunnetta, vaikeammin kärsittävää vaivaa vapaalla miehellä, kuin kulkea väkivallan kytkytnuora jalassaan. Milloin hyvänsä voidaan pidättää ja viedä jonnekin, jossa ei ole oikeutta, ainoastaan armo, jos sille päälle sattuvat. Tai pääset lahjuksilla. Onhan sodan aikana tottunut monenmoiseen turhaan rettelöimiseen ja hankaluuteen; on täytynyt kulkea pimeässä, pitää suurten sakkojen ja poliisin kiväärinkuulain pelossa ikkunat verhottuina, varsinkin näissä merenpuolisissa taloissa, jottei ainoakaan valonsäde pääsisi ulos tunkemaan. Mutta ei silloinkaan ollut sitä, mikä nyt, että miltei mieskohtainen vihamieheni määrää olemisestani ja elämisestäni ja kuolemastani, ehkä jonkun kostonhimoisen tai kateellisen ilmiannosta. Istua kylässä kello kourassa, hypätä kesken kaiken ylös kauhuissaan, että ehkä voi myöhästyä ohi määrätyn kellonlyönnin, juosta läähättäen viimeinen tonttiväli, tulla pidätetyksi, viedyksi poliisiasemalle, suletuksi sinne moneksi yöksi ja päiväksi likaisiin koppeihin — semmoista se on monella ollut. Se herättää kirvelevää kiukkua, vihaa, sydän tulee ladatuksi pahimmilla tunteillaan, ammoin menetetyiksi luulluilla vaistoilla — on ajan pitkään parhaalla tahdollaankin mahdoton välttyä demoralisoitumasta, kun sitä kestää viikko viikolta kuukausmääriä. Ei enää välitä, vaikka verta vuotaisi, vaikka jostain valkoisesta väijytyksestä pamahtaisi ja punainen kiväärimies kaatuisi, ehkä itsessään hyvinkin viaton ja hyväntahtoinen työmies, joka on pakotettu pitämään asetta. On suorastaan ihme, että sittenkään ei ainakaan minun tietääkseni ole sattunut ainoaakaan sellaista tapausta. Helsinkiläisellä vastavallankumouksellisella on rautaiset hermot, hirvittävä levollisuus toistaiseksi. Mutta kun veret kerran kuohahtavat, niin kai kuohahtavat yhtäkkiä ja yhtaikaa kaikkien näiden kuukausien paineesta.
Kerrotaan eräästä sairaalaan tuodusta nuoresta punakaartilaisesta, joka kuolemaisillaan ollessaan oli pyytänyt rukoilemaan puolestaan. Kysyttiin kummastellen kuinka hän semmoista pyytää. Hän voihki ja valitti tehneensä niin kauheita, niin kauheita tekoja…
Outo otus.
Eräs haavoittunut punakaartilainen on kertonut Karjan tienoilta seuraavan jutun. Heitä marssii kolmekymmentä miestä maantiellä, kun huomaavat edessään oudon otuksen. Sillä on päässä kypärä, jollaista täällä ei ole ennen nähty. Pukukin on sotilaan, mutta asetta sillä ei näytä olevan muuta kuin kainalossa kävelykeppi, vähän niinkuin ratsumiehen ruoska. Suupielessä on erikoisen pitkä sikari, vatsan päällä riippuu remmissä niinkuin valokuvauskone. Se kävelee, seisoskelee, töllistelee maantiellä. Ei ole niinä miehinäänkään, vaikka näkee meitin tulevan. Me päätellään, että kyll' maar se sittenkin on lahtari, mutta hullu lahtari mahtaa olla, kun ei väistä miehiä. Elukka pitää ottaa elävänä. Muodostetaan ketju ja ruvetaan kiertämään. Silloin se sormii kojettaan ja panee sen rätisemään ja ruiskauttaa, ja meittiä kaatuu 28, ennenkuin ehritään itte laukaista. — Outo olento oli saksalainen tiedustelija — mutta jutun todenperäisyyttä en takaa.
*
Porvarit pinnalla.
Näin tänään satamassa kauppatorin rannassa "NautiIuksen", joka sodan aikana on ollut venäläisten ja nyt punaisten hallussa. Se oli saapunut Makilosta Porkkalasta. Siinä oli joitain ryssiä, muutamia punakaartilaisia ja heidän tyttöjään. Aseita niillä oli, mutta näyttivät muuten hyvin noloilta ja turvattomilta. Joukko uteliaita seisoi heitä katsomassa, silmäkulmissa äänetön ilkunta.
Yleisöä liikkuu tavallista runsaammin kaduilla ja toreilla, kaikki porvareita, hyvätuulisia ja muhoilevia. Ihmiset tervehtivät toisiaan ikäänkuin onnitellen. Työväkeä ei näe. Porvarilliset ovat jo tosiasiallisesti ottaneet kaupungin haltuunsa.
*
"Työmies" aavistelee diktatuuria.