"Työmies" kuvittelee Suomen läheisempää tulevaisuutta seuraavanlaiseksi, enkä luule, että se näissä luuloissaan aivan pahasti erehtyykään.
Sikäli kuin lehti on kuullut, suunnittelevat porvarit, sen jälkeen kun saksalaiset ovat miehittäneet Helsingin, lujaa järjestysvaltaa, joka tulisi perustumaan diktatuuriin, diktaattorina valkokaartilaisarmeijan päällikkö kenraali Mannerheim. Diktatuuria tulisi kestämään useampia kuukausia, jona aikana toimitettaisiin maassa perusteellinen rauhoitus ja puhdistus yhteiskunnallisesti vaarallisista aineksista.
Kun tämä on saavutettu, kutsutaan ennen vallankumousta ollut eduskunta koolle sellaisena kuin miksi se on puhdistustyön jälkeen jäänyt. Tällainen eduskunta tulee laatimaan vankan pohjan yhteiskuntaa säilyttävälle terveelliselle tasapainolle, kuuluen tähän m.m. eduskunnan uudistaminen kaksikamariseksi, sekä yhdistymis-, kokoontumis-, lausunto- ja painovapauden ajanmukainen uusiminen.
Tämän ohjelman takana on, sikäli kuin "Työmies" luulee tietävänsä, miltei koko ruotsalainen johtava poliittinen aines ja melkoinen määrä suomalaista porvaristoa, osan kuitenkin katsellessa epäluulolla tällaisen uudistustyön tehokkuutta.
*
Irmari Rantamala yksin.
Nyt näyttää se myrkkypesä "Työmiehen" toimituskin tyhjenneen kyykäärmeistään. Varsinaiset toimittajat ovat ryömineet pois koloistaan, maan nähtävästi kuumetessa. Yksi sinne on jäänyt tai oikeastaan nyt vasta sinne ilmaantunut. Irmari Rantamala ilmoittaa istuvansa ja kirjoittavansa toimistossa yksin. Hän on siellä ensi kertaa elämässään. Kun kaikki muut ovat paenneet piiloihinsa, saapuu Rantamala sinne omastaan ja ottaa hyljätyn talon hoiviinsa. En voi kieltää, että siinä on jotain sovittavaa häneen nähden. Hän ei sano persoonallisesti tuntevansa eikä edes nähneensäkään ainoatakaan johtajaa. Ketään heistä hän ei ole tavannut, ei puhunut sanaakaan heidän kanssaan; kun he ovat poistuneet, kurjasti jättäneet kaikki tuuliajolle, istuu hän heidän pöytänsä ääreen ja ryhtyy puolustamaan heitä, puhumaan heidän puolestaan. Hän ottaa kantaakseen kaikki heidän syntinsä ja pyytää heille armoa ja anteeksiantoa. Hänellä näyttää samalla olevan aavistus siitä, kuinka hänen itsensä käy. Hän puhuu työväen asiasta, mutta samalla itsestäänkin. "Me astumme sankoin joukoin hautaan, käymme riemulauluin kuolemaa kohti". Hän sanoo luotettavalta punaisella nauhalla varustetulta työläiseltä kuulleensa, että on niitä, jotka opettavat: ensin tapetaan porvarit ja sitten omat johtajat. Hän varoittaa kuulemasta niitä ääniä. Samalla hän koettaa rohkaista kestämään viimeiseen saakka. Hänen kirjoituksensa otsikkona ja aiheena on: "Ei kuolema, vaan elämä." Ei kuolema, vaan kuolleista ylösnouseminen on työväen luokan edessä. Jokaisen on astuttava suojelemaan jokaisen työläistoverin jokaista hiuskarvaakin. Työväenluokka voi elää ja voittaa ainoastaan silloin, kun se kaatuu yhtenä miehenä, sillä ainoastaan siinä rautaisessa yhtenäisyyden tunteessa on sen luokan voima, elämä ja tulevaisuus. Hän kehoittaa edelleen kokoontumaan tätä ylösnousemusta ja uutta elämää varten työväen talon ympärille. "Maailmalla on teillä köyhyys, ainoastaan täällä omassa talossanne on teillä rikkaus ja ystävät. Siitä talosta ei pidä lähteä silloinkaan, kun se ehkä joskus on autio, sen ovet vihollisen lukolla lukitut. Silloinkin on teidän syvin elämänne elettävä täällä ja täältä on taas alettava uusi tie entisten ystävienne keralla."
Entisten? Siis niiden, jotka ovat vieneet työväen asian siihen, missä se nyt on. Jättäneet sen oman onnensa nojaan ja pelastaneet vain itsensä. Johtaneet kansalaissotaan kiihoittamalla luokkasotaan. Ei ole minusta Rantamala koskaan ollut kovinkaan hyvä valtiollisena kirjailijana, mutta on hän sittenkin liika hyvä puhumaan Mannerin, Tokoin ja Sirolan y.m. puolesta. Sillä hän nähtävästi sittenkin on pohjaltaan ollut rauhan mies. Tosin yhtenä päivänä yhtä, toisena toista, kuka hänet oikein ymmärtänee. Hänessä kuvastuu kaikki ne eri suunnat, jotka koko työväenliikkeessä tätä nykyä. Hän on milloin rauhan mies, milloin sodan, milloin on asiaa ajettava miekoin, milloin auroin. Nyt hän taas tuomitsee sotaa, mitä sitten tehnee huomenna. Hän uskottelee, ehkä uskookin, ja ehkä on hän osaksi oikeassakin kirjoittaessaan, että "tästä talosta on tämänkin kansalaissodan aikana lähetetty porvarien luo rauhan sana, vilpitön rauhan sana." Vielä yhden sellaisen sanan hän sanoo olevan sieltä tulossa. "Juuri tätä kirjoittaessani lennähti taas pöydälleni uusi rauhanlintunen."
Mikä lintu se lienee?
Lopuksi Rantamala tässä kirjoituksessa, joka vaikuttaa puheelta nykyisen työväenliikkeen haudalla, kehoittaa Suomen työväkeä "näinä raskaina päivinä rientämään kuulemaan sydämensä jaloimpia ääniä."