VIII.
Päivä jo nousee vaaran takaa, ja sieltä täältä alkaa kuulua liikettä ja ääniä.
Kuulostellen kulkee Junnu radan vartta, loittonee siitä vähän, palaa taas takaisin sen poikki mennäkseen, mutta on kuin ei saisi siihen rohkeutta.
Ei päivääkään aio hän enää täällä viipyä. Heti paikalla hän hakee lehmän käsiinsä, kytkee sen kiinni ja lähtee sen kanssa tiehensä, ennenkuin kukaan on hänet nähnyt. Menihän sitten minne meni, sydänmaita myöten toisiin pitäjiin … kunhan vain pääsee pois täältä, missä on kuin väijyviä peikkoja joka puun juuressa ja jokaisen kiven kolossa.
Vähän aikaa kuljettuaan on hän yht'äkkiä kuulevinaan tutun kellon kilahduksen ja pysähtyy. Ja kun se kilahtaa toisen kerran, menee hän kohti.
Aukeaa pieni aho eteen, jonka hän tuntee samaksi, minkä viime kevännä oli kaskesta polttanut ja pannut ohraksi. Ja sen keskeltä keksii hän seisomassa oman entisen hevosensa.
Mutta se on nyt laiha ja lamassa, on vielä talvitakussaan, karva hankautunut, selkä makkaroilla, säki ja hartiat vereslihalla, suupielet revittyinä ja pää riipallaan. Se tuntee entisen isäntänsä, mutta ei jaksa tulla luo, hörhättää vähän ja töykkää turvallaan käsivarteen.
Voi, minkä ne ovat sinusta tehneet! … voi heittiöitä, voi hylkiöitä! vaikeroi Junnu itsekseen.
Ja muistamatta, ettei hän enää olekaan sen oikea omistaja, tarttuu hän kellonkantimeen ja lähtee taluttamaan sitä pois.
—Mies hoi, eläpä vie minun hevostani! huutaa joku metsän laidasta ja juoksee päin.