Se on Tahvo.
Tunnettuaan Junnun hän säpsähtää ja pysähtyy, mutta kun näkee, että Junnu on aseeton, ja hänellä itsellään on kirves, rohkaisee hän mielensä ja menee luo.
—Pois minun hevosestani! huutaa hän heristäen kirvestään, ja tarttuu hänkin kellonkantimeen.
Junnu hellittää. Ja kun hän näyttää epäröivältä ja heikolta eikä näy aikovankaan tehdä tappelua, survaa Tahvo häntä olkapäistä, jolloin Junnu sortuu omiin jalkoihinsa ja hoipertuu maahan.
Tahvo hyppää hevosensa selkään, latkii sitä ohjasperillä mahan alle ja ajaa pois.
Junnu ei jaksa juosta jälkeen, ei jaksa enää suuttuakaan, antaa hänen ahon laidasta haukkua häntä hevosvarkaaksi, roistoksi, uhata vallesmannilla ja uudella vankeudella ja kadota käsistään metsään.
—So, ruuna, kivimäkeen! kuulee hän Tahvon siellä ärjyvän hevoselleen.
Senhän se on, ajattelee hän tylsästi, niidenhän ne on kaikki … nehän ne tekevät, mitä tahtovat…
Häntä raukaisee, uuvuttaa vastustamattomasti, aamuaurinko pistää metsän yli kipeästi silmään, päätä viipottaa, ja hän painautuu aholle pitkäkseen, unohtaen lehmänsä ja poislähtönsä ja kaikki…
Mutta tuskin hän on ehtinyt silmänsä ummistaa, kun kimakka vihellys vihlaisee hänen korviaan ja iskee kuin piiskalla selkään ja yli koko ruumiin. Hän on kuulevinaan kuin kahleiden helinää ja kalsketta, eikä tiedä, onko hän vielä linnassa vai uneksiiko siellä olevansa.