Vallesmanni kehoitteli yhä istumaan ja polttamaan.
—Istukaa ja polttakaa ja olkaa niinkuin kotonanne! sanoi hän sanomistaan ja lisäsi erikseen kuiskaamalla jokaisen korvaan, viekkaasti hymyillen:
—Ei ole kunniavieras vielä tullut, mutta ei se mitään … saatetaan tässä siltä alkaa.
—Kunniavieras! purskahtivat kaikki nauramaan, nauroivat ensin vallesmannin kanssa ja sitten keskenään, menivät hiukan kumariinsa, oikaisiivat siitä vähän ajan päästä suoriksi jälleen ja housunkaulustaan kohottivat.
Kapteeni kulki vallesmannin jälestä ja pisti päänsä jokaiseen piiriin, joka oli »kunniavieraasta» syntynyt:
—Se oli saakelin hyvä keksintö … eikö totta?
—Tämä olis yks mainio stoffi yhteen komediaan, sanoi tohtori, joka tunsi näytelmätaidetta.—Se olis mainio effekti, jos kuka olis, joka osais sitä kompponeerata.
—Voi sun peeveli, kun se olis hyvä! No kerrassa mainio! Mutta kuinka hän tähän suostui?
—Täytyi, täytyi … tämä on oikeastaan minun keksintöni, heh, heh, heh! Meillä oli ennen minun luutnanttina ollessani samanlainen juttu erään toverin kanssa, joka oli ollut näinikään tyhmä … (ja sitten hän sen tarinan laveasti kertoi) … ja eikö totta, eikö tämä ollut paras keino rangaista?
—Se oli kerrassa paras … ja näin tähän iloon päästiin osallisiksi syrjäisetkin…