Hellmanni ei kuitenkaan oikein osannut tästä kunniasta välittää. Vallesmanni oli melkein panemalla pannut hänelle sikarin suuhun, ja sitä Hellmanni siinä kömpelösti poltteli, istuen vähän hämillään, kovaksi kiilloitettu kaulus kankeasti kaulassa ja partaveitsen jälkiä vasta ajetuissa poskissa. Käsi hiukan vapisi pidellessä ja sytytellessä sikaria, joka aina vähän väliä sammui.
—Täss' on tulta, puhui vallesmanni, ei sinun pidä, Hellmanni, olla milläskään koko asiasta enää … oltiin me silloin vähän vihaisia, mutta joka vanhoja muistelee, sitä tikulla silmään … ei niistä puhettakaan … terve!
—Niin, terve, veli, sanoi kapteenikin, istui tyytyväisenä silmät vähän sirrallaan, oma piippu hampaissa ja totilasi edessään, sillä hän ei välittänyt boolista.—Oletko sinä milloinka kotonasi, minä olen aikonut tulla sinun varsaasi katsomaan … se kuuluu olevan mainion komea…
—Onhan se näköhevonen…
—Tällä ne parhaat hevoset on koko pitäjässä!
—Näinhän tämä parhaiten saatiin reilatuksi paha asia, puhui taas vallesmanni, näin se sysäytyi syrjään ihan itsestään, eikä ole kellään sanomista sanaakaan … minulla ei ainakaan ole äkää ollenkaan…
—Eikä ole meillä muillakaan…
—Ja jos kuka sanoo, ettei Hellmanni ole hyvä mies, niin saa minun kanssani tekemistä!—Kuule, mitenkä se on sen Antin ryöstö … onko sillä kiire?
—Kiireenlainen sillä olisi…
—Hyvä, minä kuulutan sinne huutokaupan huomenna kirkossa jo ensi viikoksi ja heti kohta saat rahat käteesi. Ne on semmoisia junkkareja ne mökkiläiset.