—Mitenhän olisi, jos olisi ollut oma isänsä omasta kädestään antamassa…
Junnu oli äpäräpoika, ja se oli ilkeä viittaus siihen huhuun, jonka joku oli keksinyt, että Junnun isä oli Venäjän kasakka, joita entisinä aikoina majaili kirkonkylässä.
—Oletteko vaiti! huutaa isäntä ankarasti.
—Herra Jeesus siunatkoon! parkaisevat samassa naiset, ja miehet päästävät kirouksen kuin yhdestä suusta…
Sillä Junnu on temmannut sylensä täyteisen kiven maasta, nostanut sen ilmaan kuin tuohikäärön ja nakannut sen, kauheasti manaten ja kasvot julmasti väännyksissä, leikkuuväen keskeen.
Muut ennättävät väistää, mutta Tahvo lyykähtää kiven viereen jalkaan satutettuna.
—Tappaa, tappaa! huutaa hän.
—Eikä tapa … oletko vaiti siinä … ei hän ole luutakaan vikuuttanut, vakuuttaa isäntä juostuaan muiden mukana tarkastamaan Tahvon jalkaa.
—Nuoriin se mies! Käykää kiinni, ennenkuin pääsee karkaamaan!
Miehet hyökkäävät rukiin läpi Junnun kimppuun, tarrautuvat kiinni, mutta kertapyöräyksellä karistaa hän heidät luotaan.