—Jos et sinä sen Tahvon kanssa tule toimeen, niin pannaan vaikka se ennemmin pois.
—En minä enää heidän muidenkaan katsomisiaan ja ilkkumisiaan … vihaavat ne minua kuitenkin muutkin … kaikki oikeat ihmiset.
—Mitäs se nyt taas semmoisia … eihän se ole sen huonompi itsekään…
—Kuulittehan sen, mitä ne sanoivat.
—Kurillaanhan ne vain.
—Totta se oli, mitä sanoivat.
—Ettäkö olet varkaudesta ollut linnassa?
—Niin olen. En ole sitä kenellekään muulle kertonut paitsi Tahvolle mennä talvena heinässä, kun herkesi ystäväksi … vaan kerron nyt teille, kun aina olette hyvänä pitänyt…
—Kerro, jos tahdot…
—Kerron minä teille, puhuu Junnu katkonaisesti, nyyhkytellen vähän ja niinkuin kyyneliään nieleskellen: se on niin, että kun saivat minut, kerjäläispojan, viisaudellaan narratuksi … työnsivät ikkunasta sisään, kun eivät itse mahtuneet, ja varastuttivat viilipytyn ja kolme leipää ja voivakan … vaan kun minä itse tunnustin kaikki ja annoin ilmi muutkin … enkä ole sen koommin … vaan olen aina elänyt omistani, vaikka kaikki minua vainoovat sekä täällä että kotipuolessa … koirat on koiria … kaikkialla, koko maailmassa!