Taas vähän aikaa mietittyään virkkaa isäntä noustessaan:
—Kai sinut pitänee päästää, jos ei muu auta. Päätetäänhän sitten tarkemmin toissa kertana, sanoo hän ja menee.
Junnu jää istumaan puolipimeään pirttiin.
Kauan on tämä tuuma hänen mielessään madellut. Kuta vanhemmaksi hän on tullut, sitä vaikeampi on hänen ollut kantaa ihmisten ivaa ja sydämettömyyttä, joiden hän luulee kaikkien liittoutuneen häntä vastaan. Hän on alkanut epäillä sitä joka miehen sanoissa ja käytöksessä. Hän luulee näkevänsä sitä kaikkialla, missä liikkuu kotona ja kylässä. Hän on koettanut lahjoa ihmisiä ystävyydellä, hyvillä puheilla ja tarjouksilla milloin milläkin. Mutta ne ovat pettäneet kaikki niinkuin Tahvokin viimeksi, jolle hän oli elämäkertansa uskonut. Kun miehet ovat polttaneet hänen tuottamansa kaupunkitupakat ja naiset syöneet hänen ostamansa vehnäset ja juoneet hänen keittämänsä kahvit, ovat ne taas ensimmäisinä nauramassa hänen ulkomuotoaan ja pistättelemässä häntä hänen kömpelyydestään ja tyhmyydestään. Ei niillä ole muuta mielessä kuin saada hänet suuttumaan silmittömäksi, tekemään jotain, josta saisivat hänet syyhyn, rautoihin ja linnaan uudelleen. Sitä ne väijyvät, ja se niillä on mielessä, päästäkseen hänen säästöilleen, joita tietävät hänen ennen tukkijoella ansainneen. Ne ovat häntä koettaneet pettää ja vainota, herroista alkaen. »Jos tunnustat, pääset vähemmällä», sanoi vallesmanni hänelle silloin oikeudessa. Vaan se valehteli. Kun hän tunnusti, niin heti paikalla hänet tuomittiin piiskoihin. Jos eivät kädet olisi sillä kertaa olleet sidotut, kuristanut hän olisi sen miehen tuomiopöydän päähän. Oikein sanoivat toiset vangit linnassa, ettei maailmassa saa köyhä oikeutta, miten saanee taivaassakaan. Lihaksi olisivat pantavat kaikki ruunun herrat, ja talonpojat ovat heidän orjiaan ja kätyreitään… Yhteen myttyyn mätettävät!
Pappi sai kuitenkin sillä kertaa hänen mielensä lauhtumaan. Sanoi ja vakuutti, että joka on saanut tuomionsa ja kärsinyt rangaistuksensa, hän on yhtä hyvä kuin muutkin, jota ei saa kukaan vihata eikä solvata … kelpaa kummiksi ja vieraaksimieheksikin. Vaan valetta oli sekin puhunut … sitten vastahan ne alkoivatkin ahdistaa, kun hän linnasta palasi… Liekö totta sekään, mitä sanoi, että jos ei kelpaa ihmisille, niin kelpaa Jumalalle…
Vaan ei hän näitä kaikkia ymmärrä eikä jaksa loppuun ajatella. Joka kerta, kun hän sitä koettaa, raukaisee päätä ja sekottaa mieltä niin, ettei saa selkoa mistään.
Mutta siitä hän on nyt ainakin selvillä, että hän tekee eron heistä kaikista, tekee ikuisen eron. Hän karkaa korpeen, painautuu kuin karhu kontoonsa. Ja katsokoot eteensä, koirat, jos käyvät häntä sielläkin hätyyttämään…!
Hän nousee ravakasti ja menee ulos. Ei tätä yötäkään hän aio enää olla tällä puolen maailmaa!
Ja haettuaan aitasta työkalunsa ja pistettyään konttiinsa säästöleipänsä hiipii hän niiden kanssa solasta ulos kenenkään huomaamatta ja poikkeaa vähän aikaa maantietä astuttuaan syrjäpolulle. Se noudattaa hevoshaan aitovartta, ja aidan vieressä syö hänen nimikkoruunansa. Hän on sitä aina hyvästi hoidellut, ja se hörhättää hänelle jo loitolta. Hän pysähtyy sen luo, ruopottelee sen aidan yli ojennettua kaulaa, haastelee sille ja soittelee sen kelloa vähän aikaa. Se on ollut täällä hänen ainoa ystävänsä, joka ei ole sanonut poikkitelaista sanaa ja jonka silmissä ei koskaan ole näkynyt salaistakaan ivaa.