On sunnuntaipäivä, kun Junnu palaa korpeensa. Kaikkien muiden kirkossa ollessa on hän taaskin päässyt lähtemään isännän puheilta kenenkään huomaamatta. Säästörahoillaan on hän isännältä ostanut nimikkoruunansa, ja he ovat sopineet suullisesti siitä, että Junnu, jos haluaa mökkiläiseksi asettua, saa viljellä maata kymmenen vuotta arennitta, kunhan maksaa halmeviljelyksestä osaelot. Sen lisäksi on isäntä pannut sen ehdon, että jos Junnu mitenkuten tulisi lähtemään maailmalle, rakennukset jäisivät talon hyväksi.
Vai hän lähtisi maailmalle, kun oli kerran maailmasta päässyt! myhähtelee hän taluttaessaan hevostaan marhaminnasta—selkään hän ei henno nousta—ja painuessaan sen kanssa yhä syvemmälle korven sisään. Onpa hän ollut houkko, kun ei jo aikoja sitten ole tätä tuumaansa toteuttanut! Mutta mistäs hän olisi voinut aavistaa, että on kuitenkin yksi ihminen tässä maailmassa, joka ei häntä syrji ja vainoa! Ja kymmeneksi vuodeksi ilman arentia, ilman mitään voitonpyyntiä ja ahneutta? Kyllä hän sen miehen vielä palkitsee kymmenkertaisesti, vie vapaaehtoisena verona kaiken, mikä jää yli omista tarpeista. Ja kaikkea tätä hyvyyttä ajatellessa sulaa hänen mielensä niin, että leukaa vetää vääräksi ja täytyy karistaa kyynel silmästä.
Hän pujottelee kulkiessaan kaitaisia, sekavia karjanuria, jotka pilkkomattomina kiertelevät soiden rantoja ja metsän rinteitä ja joita eivät muut ihmiset näytä koskaan kulkeneen. Hän nousee korkean vaaran selälle, josta ei näy muuta kuin rikkomatonta, kellastuvaa syksymetsää ja metsäin välissä nukkuvia soita. Muu maailma missä lieneekään tuolla kaukana noiden mäkien takana, josta ei kuulu hiiskahdusta eikä nouse savuakaan merkiksi ihmisasunnoista. Hyvin, hyvin kaukana jossain kuuluu vain metsäkoira haukahtelevan ja joku laukaus silloin tällöin paukahtavan. Vaan ne kai kulkevat omia teitään, ne eivät tule häntä häiritsemään.
Varovaisuuden vuoksi pistää hän kuitenkin sammal tukon ruunansa kelloon taas liikkeelle lähtiessään.
Eikä hän saa oikeata rauhaa mieleensä vielä kotiin tultuaankaan.
Viikkokausia vaivaa häntä epämääräinen pelko, että »maailma» ehkä löytää hänen piilopaikkansa, että »ilkiöt» hakevat hänet käsiinsä ja tulevat suurella joukolla häntä tänne kiusaamaan. Ehkä panee Tahvo toimeen uhkauksensa ja manuuttaa hänet murhan yrityksestä?
Ja koko syksyn se aatos häntä kiusaa. Hänen asumuksensa on laaksossa lammen rannalla kahden korkean mäen välissä. Sillä sijalla, mihin hän on mökkinsä paikan katsonut, on jo ennestään vanha, puoleksi maan sisään vaipunut metsäsauna, tehty siihen entisaikain kaskenpolttajain asuttavaksi. Hän korjaa sen kattoa ja asuu siinä, niin kauan kuin rakentaa pirttiään. Sen valmiiksi saatuaan aikoo hän ruveta tallin tekoon.
Uuden tuvan salvoksella veistellessään hän välistä on melkein varmasti kuulevinaan askelia metsäpolulta, näkevinään jonkun puitten välissä liikahtelevan. Hän lakkaa hakkaamasta, kuuntelee kuin vanki vainoojiaan, jäsentä liikauttamatta, henkeä vetämättä. Sunnuntaisin hän heitä varsinkin odottaa ja poistuu varmuuden vuoksi jo aamusta varhain metsään pyydyksilleen. Ja majaansa lähetessään illan hämärissä hän taas hiipii kuin varas omaan pihaansa, väijyy ja kuulostelee metsän sisästä, ennenkuin uskaltaa astua esiin.
Mutta ei sieltä koskaan ketään ilmaannu. Ja lumiin mennessä on Junnu saanut pirttinsä kattopäälle.
Keyri-iltana hän panee uuden uuninsa ensi kerran lämmitä. Takka hulmuaa, palavat puut räiskähtelevät iloaan pitäen, ja savu vaeltelee katossa seinästä toiseen. Junnu lepäilee penkillä pitkällään, piippuaan poltellen ja tuleen tuijottaen.