Antti huomasi taas sikarinsa sammuneeksi.
—Saisinko luvan pyytää tulta?
Neiti toi tikkuja, raapaisi tulta tottuneella kädellä ja tarjosi sitä
Antille.
—Olkaa hyvä! sanoi hän taaskin ja katsoi Anttia silmiin.
Miksi hän sanoi: »olkaa hyvä» ja katsoi noin omituisesti? Olisiko hän tahtonut puhutella? Aikoiko hän tehdä tuttavuutta?
—Kiitoksia, vastasi Antti, mutta ei voinut keksiä, mitä muuta hän virkkaisi. Hänen sitä miettiessään meni neiti keikutellen ulos.
Antti laskihe entiseen asemaansa. Hän koetti muistella, mitä äsken oli ajatellut, ennenkuin neiti tuli sisään, mutta ei päässyt säikeen päähän. Sikari tuntui kovin väkevältä, ja päätä huimenti. Hän heitti pois sen, haki tukea päänsä alle ja pani pitkäkseen.
Hän nukahti ja näki unta. Äiti oli kävelevinään tuossa lattialla, mutta kun se istuutui suruisen näköisenä toiselle puolelle huonetta, olikin se Alma. Sieltä se nousi ylös, tuli aivan Antin jalkapohjiin, kosketti niitä ja tarjosi kahvia ja olikin heidän palvelijansa. Mutta kun Antti rupesi tavoittamaan häntä kädellään, niin muuttui tyttö bufettineidiksi. Hän tuli likelle, istuutui sängyn laidalle ja raapaisi tulta aivan silmäin alla.
Antti heräsi ja huomasi, että lamppuja sytytettiin salongissa.
Bufettineiti seisoi pöydällä polvillaan ja sovitti lasia liekin päälle.
Anttiin syöksähti vastustamaton halu mennä ottamaan neitiä molemmista käsistä kiinni, puristamaan kalvosista ja suutelemaan väkisin, niinkuin oli kotona tehnyt palvelustytölle. Mutta hän pelkäsi neidin suuttuvan. Hän odotti, että neiti laskeutuisi pöydältä pois. Mutta neiti laskeutui niin siististi, ettei Antti rohjennut häneen ryhtyä. Vielä oli kaksi lamppua sytytettävänä, yksi aivan Antin pään päällä, siinä missä hän istui. Silloin hän ehkä…