Mutta ennenkuin neiti joutui sinne, alkoivat matkustajat taas kokoontua salonkiin. Useimmat olivat he nukkuneet ja näyttivät unisilta. Merikapteeni pyysi saada juodakseen ja Anttikin teki samalla lailla.
Molemmat kapteenit rupesivat puuhaamaan whistiä.
Kolmanneksi mieheksi saatiin muuan maakauppias. Mutta neljäs puuttui vielä.
—Pelaako herra Ljungberg whistiä?
Antin täytyi tunnustaa, ettei hän, ikävä kyllä, taida whistiä.
Ainoastaan knorria hän…
—Knorria! purskahtivat kapteenit nauramaan. Teidän kasvatuksenne on vielä alussa, nuori herra!
Anttia suututti sanomattomasti tämä hänen taitamattomuutensa. Hänestä tuntui todellakin siltä, kuin hän olisi vielä ollut koulupoika.
Kapteenit tuumivat sinne tänne. Whisti oli saatava välttämättömästi toimeen. Silloin tuli Pekka sisään, tukka epäjärjestyksessä, sillä hän oli taaskin nukkunut kielioppinsa ääreen. Pekka taisi pelata whistiä ja kapteenit olivat pelastetut. Hän tosin oli teologi, mutta ei vielä vihitty papiksi. Sentähden ei hänen vielä tarvinnut tuntea omantunnonvaivoja korttipelistä.
Antti jäi pahalle tuulelle. Miksei hän taitanut pelata whistiä? Miksei hän ollut sitä kotona opetellut? Kun hän tulee Helsinkiin, täytyy hänen ryhtyä siihenkin. Olisi ollut niin mahtavaa istua tuossa kapteenin kanssa, sikari suupielessä savuamassa, niin että täytyi silmää siristää pieneksi, nakata kortti huolettomasti pöydälle tai sanoa: »grandissimo.»
Vähän aikaa hän katseli pelin kulkua. Hän koetti ymmärtää sitä, teki johtopäätöksiään ja luuli jo arvaavansa aatteen ja olevansa hiukan selvillä. Mutta sitten haihtui hän kerrassaan kaikilta jäliltä ja lähti ulos kannelle. Sinne jäi hän vähäksi aikaa seisomaan kaidetta vasten, kädet housuntaskuissa.