—Eivät itkeneet … vaan lupasivat liehuttaa nenäliinojaan.
Kalle oli nähtävästi kaikkien suosikki, sillä monelta haaralta häntä pöytään vedettiin, työnnettiin tuolia alle ja ojennettiin täytettyjä laseja.
—Se olen minä, joka tarjoon! Konjakkia ja seltteriä kaikille näille herroille!
—Et, sinä et tarjoo! huudettiin toisaalta.—Nyt on meidän vuoro! Ei tarvitse! Sinä maksoit samppanjan eilen!
Ja hänen suuhunsa melkein kaatamalla kaadettiin konjakkia ja seltteriä.
Samassa huomasi hän Antin, joka oli astunut esiin sanomalehtensä takaa.
—No, ka Antti! No, terve! Ka, no minnekä sinä?
—Helsinkiin!
—Sinnehän minäkin! No sepä nyt vasta! Käy istumaan tänne yhteen pöytään!
Antti huomautti, ettei hän ollut tuttu näiden herrain kanssa.
—Etkö ole tuttu!… Hyvät herrat, saanko luvan esittää…