—Kuinka niin? kysyi Antti, jonka kasvoille oli noussut hienoinen puna.
—Minä olen tuntenut hänet jo monta vuotta ja yhtä verevä hän on aina.
—Missä sinä olet häneen tutustunut?
—No, tuossa hän jo tuopi! Kas, niin…
Kalle veti hänet polvelleen niinkuin omaisuutensa ainakin eikä ollut tietävinäänkään hänen vähäisestä vastarinnastaan. Tyttö oli suuttuvinaan ja uhkasi huutaa. Ja samassa pujahti hän pois Kallen kainalon alaitse niin taitavasti, ettei hän sitä suinkaan ensi kertaa tehnyt. Kalle antoi hänen mennä.
—Kyllä minä sen vielä saavutan, kehui hän alkaessaan totia valmistaa.
Anttia tämä kohtaus vähän vavahdutti ja pudisti sisästä, niinkuin olisi ollut hiukan vilu.
—Missäkö tutustunut, Antti? Sinä kysyt kovin kokemattomasti. Ainahan se komea poika, jolla on hattu näin takaraivolla… Ka, etkö prykää, Nieminen?
Nieminen, joka koko ajan oli ollut hiukan hämillään, suhahti jotain
Kallen korvaan.
—Etkö ole esitetty … no, jos ei muuta puutu, niin tuossa tuokiossa…