— "Sano, sano, kuuluuko sinulle mitä", kehoittelee isäntä.
Mutta kun poika ei virka mitään, puhelee hänen isänsä hänen surustaan:
— "Kuuluuhan tälle paljokin, se kuu on nämä joulunpyhät itkenyt paraan ystävänsä kuolemata. Sai se näet syksyllä koiran pennun hoitaakseen, niin se kuoli tässä joulun eilusviikolla tapaturmaisesti."
— "Mitenkä se kuoli?" kysyi isäni.
— "Matkustavaiset sen tappoivat Se oli mennyt tiellä kulkevia haukkumaan, niin kuka lienee ollut roisto, joka oli sitä pistokkaallaan iskenyt niin, että se siihen paikkaansa typertyi suulleen lumihankeen eikä karva värähtänyt, kun ne sen sieltä kantoivat pihaan."
— "Kuoliko se?" kysyin minä ehdottomasti.
— "Kuolihan se … mahtoi kuolla säikäyksestä vai liekö lyöntiäkin kuollut… ja siitähän sitä on meidän Heikille surua ollut"
— "No, on niitä jonkinlaisia jumalattomia, kun meneppäs pientä pentua lyömään", sanoi isäni.
Minusta tuntui kuin olisin — murhan tehnyt. Eihän tuo ollut kuin koiran henki, joka meni, mutta ei se tapaus antanut minulle rauhaa vuosikausiin. En voinut saada mielestäni sitä raamatun lausetta, joka sanoo, että "sen minkä te teette yhdelle niistä pienimmistä, sen teette te myös minulle", ja syntihän se on luontokappaleenkin tappaminen, kun sen tuolla lailla tekee.
Sellainen tapaus se minut herätti, sillä siitä jäi omalle tunnolleni velka, joka pani muidenkin raskaampien ja suurempien suorittamista ajattelemaan.