SAAKO PAPPI PELATA KORTTIA?
— Niin, niin, nuoret virkaveljeni — sanoi se vanha harmaapää rovasti, kun eräänä sunnuntaina oli pappilassa syöty päivällinen ja istuttiin piippua poltellen rovastin kammarissa — saattaahan se olla hyväkin, että te vastustelette sitä "Päivälehteä" ja niitä muita nykyajan lehtiä, että varoitatte niistä sakastissa ja saarnatuolissa, ett'ette itse tilaa ja kiellätte muitakin niitä tilaamasta. En ole minä heitä niin seurannut, että osaisin sanoa sinne taikka tänne. Mutta kun veli Marttinen tänä päivänä puhui siitä, kuinka ne papistoa panettelevat ja kuinka ne meistä levittävät perättömiä juttuja ja että kansan ei sentähden pitäisi niitä kannattaa, niin muistui mieleeni eräs vanha tapaus apulaisajoiltani, jolloin sitä tätä samaa asetta heilutettiin yhtä suurella innolla kuin nytkin.
Se oli siihen aikaan kuin se valtava, suuri herännäisyys alkoi tunkea joka pitäjääseen, joka taloon. Se vaati elävämpää uskoa, kristillisempää elämätä ja kävi ankaralla kiivaudella kiinni niihin tapoihin, joita se piti pahoina. Sen arvostelu oli säälimätöntä ja purevaa ja se ei katsonut, kenehen se koski. Pappejakin se kohtasi ja kenties vielä säälimättömämmin kuin muita. Eikä moitittu ainoastaan meidän velttoa oppiamme, meidän laimeuttamme virassamme ja kykenemättömyyttämme johtajatoimessamme. Meidän yksityinen elämämmekin otettiin tarkastettavaksi. Kummiksemme saimme me kuulla, että tanssiminen on meille sopimatonta, että kestit ja pidot ruokineen ja juomineen ovat aineellisuuden epäjumalan palvelemista, että kaikellaiset huvitukset: laulut, näytelmät, pelit y.m.s. ovat omansa pahennusta herättämään.
Me kohotimme olkapäitämme, me haimme raamatun paikkoja tueksemme, me merkitsimme koko liikkeen ohimeneväksi hurmahenkisyydeksi ja sanoimme sen vaatimuksia farisealaiseksi tekopyhyydeksi. Meillä nuorilla papeilla oli niin hyvänä tukena vielä se, että ne olivat esimiehemme vanhat papit — piispoista rovasteihin saakka - jotka enin tätä uutta liikettä vastustivat. Heränneet eivät arvosteluillaan meitä alussa siitäkään syystä suuresti huolestuttaneet, kun he olivat suureksi osaksi talonpoikia ja kun luulimme tietävämme, että sivistyneen maailman mielipide oli meidän puolellamme.
Mutta liike sai lyhyen ajan kuluessa hämmästyttävän vauhdin. Se tuli, mikä ensiksi oli kytenyt sarkaisessa sammalessa, se alkoi yhä enemmän lähetä jalonkin metsän rantaa ja jopa kuului kertomuksia, että se oli kurahtanut muutamain korkeiden kuusienkin latvaan. Savossa ja Pohjanmaalla sanottiin löytyvän pappeja, jotka olivat omistaneet itselleen herännäisyyden aatteet, alkaneet levittää niitä saarnatuolistakin ja antautuneet körttitakkien johtajiksi.
Ja heidän kauttaan ja toimestaan tulivat asiat puheeksi senaikaisessa sanomalehdistössäkin.
Julkisuuden arvosteluun oli siihen aikaan totuttu vähemmän kuin nyt. Lievinkin moite virkakuntia vastaan oli anteeksi antamaton loukkaus emmekä me papit olleet silloin paksunahkaisempia kuin nytkään,
"Helsingfors Morgonblad," jota siihen aikaan toimitti Johan Ludvig Runeberg ja johon sen ajan parhaat kynämiehet kirjoittivat, löytyi joka pappilassa ja suurella halulla sitä luettiin. Iloisena poutaperhosena liihoitteli se talosta taloon, kädestä käteen. Mutta kerran valmisti se meille katkeran maljan juodaksemme. Tapaus on kuusikymmen vuotias ja tahdon mainita sen etupäässä ajan kuvana.
Posti oli tullut juuri näin kuin nytkin. Yhtäkkiä murahti esimieheni, jonka etuoikeutena oli avata laukku ja ensiksi valita ne lehdet luettavakseen, jotka häntä parhaiten huvittivat, murahti pöytänsä takaa: "Hva' fan ä' de' här första'?" Ja suuttuneena heitti hän lehden luotaan lattialle.
(Vanha rovasti oli puhellessaan kaivellut kirjahyllyään, löytänyt sieltä erään tomuisen nidoksen ja asettanut silmälasit nenälleen).