Jos sallitte, niin luen minä sen kirjoituksen, joka näin kokonaan sai ukko-rovastin mielen pois ladultaan. Se löytyy tässä vanhan Morgonbladetin vuosikerrassa 1832 sen 26 n:rossa ja on näin kuuluva:
"Saako pappi pelata korttia?" — Se on kysymys, johon kristikunnan vanhimpina aikoina olisi vastattu: ei! — ja niin pitäisi siihen kai vieläkin vastattaman. Mutta uudet ajat ovat tuoneet uusia tapoja, on poistettu n.k. vanhoja ennakkoluuloja, joiden iestä on katsottu epämukavaksi kantaa ja kaikissa suhteissa siihen määrin kristillistä vapautta laajennettu, ett'ei sillä nyt enää mitään rajoja olekaan. Se, mitä ennen muinoin katsottiin häpeälliseksi ja hengellisen miehen käytöstapaa vastaan sotivaksi, pidetään nyt luvallisena ja mieltä huvittavana virkineenä, jonka laiminlyönti olisi turhaa tarkkuutta. Näiden rakastettujen ja valittujen henkisten nautintojen joukossa on epäilemättä ensi sijaan asetettava korttipeli, joka muka kohottaa ihmishenkeä kauvas yläpuolelle järjettömiä eläimiä, ja kuinka iloinen onkaan keskusteluaineita vailla oleva ja ymmärrykseltään köyhä isäntä, kun hän pelipöydän ympärille voi sijoittaa samanhenkiset vieraansa. Paavalin sanat hänen epistolassaan Kolossilaisten tykö: "opettakaat ja neuvokaat teitänne keskenänne psalmeilla ja kiitosvirsillä ja hengellisillä lauluilla — — ja kaikki mitä te teette puheella eli työllä, niin tehkää kaikki Herran Jesuksen nimeen", olivat kuitenkin kauvan hengelliseen säätyyn kuuluvain miesten tiellä, koska oli vaikea lukea korttipeliä niiden ajanviettojen joukkoon, joita apostoli tässä tarkoittaa. Mutta kuinka lieneekin asiata viime aikoina selitetty, niin ei nyt kuitenkaan enää mikään näy estävän uskonnonopettajia sunnuntai-iltoinakin ylimmäisinä korttipöytäin ääressä istumasta. Kaikki eivät tosin noin tehne, mutta todistaa ei tarvitse sitäkään, että monet kortinpelaajat säätyä vaivaavat. Vastatkoon heidän menettelynsä kysymykseen, saako eli eikö saa pappi pelata korttia. Niitä on näet kahtalaisia. Osa korttia pelaavia pappeja (jotka varmaankaan eivät tunne raamattuaan paremmin kuin Kolmen miehen peliä ja Bostonia y.m.), eivät tahdo talonpoikaisten sanankuulijainsa silmissä näyttäytyä kortinlyöjiltä, jonka vuoksi tämä jäännös heidän paremmasta tunnostaan ajaa heidät suljettujen ovien ja alaslaskettujen ikkunanverhojen takana huvittelemaan ystäväinsä seurassa. Talonpojan odottamaton sisääntulo pelihuoneesen — joka saattaa epähuomiosta tapahtua, vaikka palvelijoita olisikin ankarasti käsketty ovia vartioimaan — saattaa heidät kovasti hämmilleen sekä häpeihinsä. Salassa pelaamistaan selittävät ja kaunistelevat he siten, että he eivät tahdo pahentaa heikompia veljiään, joiden päähän voisi pistää — tehdä samalla tavalla. Toiset, varsinkin kaupungeissa asuvat, pelaavat julkisesti. He ovat kadottaneet ulkonaisenkin siivouden tunteen. Mutta nyt on pappi aina virassaan ja täytyy hänen olla aina valmis sen toimittamiseen. Jos häntä nyt, kun hän parhaallaan istuu pelipöydän ääressä, haetaan sairaan tai jonkun muun luo, joka on hengellisen lohdutuksen tarpeessa ja jos hänen omaksi ja pelitoverinsa suureksi harmiksi täytyy keskeyttää pelinsä, niin on hän pakotettu, sittenkun peli on loppunut ja hakija saanut odottaa, lähtemään toimeensa sydän täynnä tätä rakasta huvitusta ja lupaamaan ystävilleen, että hän koettaa kiiruhtaa niin pian kuin mahdollista takaisin. Ja hän on varmaankin pitävä sanansa! Onnellinen todellakin sinä sairas, joka saat lohduttajaksesi tällaisen hengen miehen!! — Suuri ristiriitaisuus näkyy siinä sitäpaitse olevan, kun aamupäivällä saarnastuolista varoitetaan kuulijoita tämän maailman synnillisistä huvituksista; — mutta iltapäivällä istutaan kortit käsissä kaikkien tämän maailman turhuuden tuntomerkkien ympäröimänä ja koetetaan korttipelin kautta vuotuisia tulojaan enentää!"
— Se on hävytöntä! huudahdin minäkin tämän luettuani. Sehän on häväistys koko Suomen papistoa vastaan! Sitä vastaan täytyy panna ankara protesti!
Minä en kiivaudessani muistanut, että me vähää ennen olimme ukkorovastin kanssa panneet "Myllymattia" ja että me aina, niinpian kun ikkunasta näimme asiamiehen ajavan kartanolle, sutimalla suimme "neljän kuninkaan kirjat" pöytälaatikkoon. Mutta vanha ukko oli, minun kirjoitusta lukiessani, jo muistanut sen ja rauhoittanut mielensä. Eihän voitu kieltää, että asianlaita oli sellainen kuin miksi sitä kirjoituksessa oli kuvattu. Ei myöskään voitu julkisuudessa ruveta juhlallisesti pappien kortinlyöntiä puolustamaan — sen käsitti hän hyvin.
Hän oli ivallinen mies, puheissaan pureva ja hänen parhaita aseitaan "herännäisyyden hullutuksia" vastaan oli pilkka.
Ja jo seuraavana päivänä luki hän meidän kaikkien riemuksi ivallisen vastauksen äsken lukemaani kirjoitukseen. Hän oli asettuvinaan katuvaisen kannalle, sanoi olevansa yksi niitä pahimpia, jotka seurahuveinaan olivat käyttäneet kortteja. Mutta koska hän vielä oli nuori ja kun tuo äärettömän suuri synti ei hänelle rauhaa antanut, niin lupasi hän "vieden käden sydämmelleen" parantua ja pyytää anteeksi pahat tekonsa. Kirjoituksen alle pantiin "Pappi", ja me nautimme jo edeltäpäin, että panettelijamme lehden lukijakunnan silmissä oli saatettu naurettavaan valoon.
Kirjoitus tuli lehteen, ja sitä luettiin joka paikassa ja joka paikassa sille naurettiin. Eikä rovasti salannut, että se oli hänen kynästään lähtenyt.
Lukisin sen kernaasti, mutta näen, että se on revitty pois tästä nidoksesta.
Asia oli jo unohtunut, kun useain viikkojen kuluttua ilmestyi vastaus meidän vastaukseemme.
"Ei, hyvä herra" — luen siitä pienen palasen, koska se täällä löytyy — "ei; hyvä herra, nuori te ette ainakaan ole! Nuoruudella on yksi etu, joka teiltä kokonaan puuttuu: se taitaa vielä häpeästä punastua, jota vastoin vanhan korttia pelaavan "Papin" poskilla näkyy ainoastaan kevytmielisyyden puna ja ivan hymy, johon faunitkin ovat osansa antaneet. Te olette "vieneet käden sydämmellenne", mutta se käsi ei ole katuvan publikaanin, vaan irvistelevän pilkkakirveen käsi, josta pata-ässä pistää esiin: sopiva kuvastin teille itsellenne".