Ero täti Amandasta, kun hän meiltä sitten lähti, oli minunkin nähdäkseni sitä surua, joka sanatonta ollen on vanhemmille ihmisille niin ylen raskasta kantaa. He antoivat hänen hevosensa, joka oli huonokuntoinen vuokra hevonen, lähteä edeltäpäin ajamaan ja kävelivät itse pitkän matkaa sen jälestä maantietä myöten saadakseen vielä vähän aikaa olla toistensa seurassa. Vasta myöhään illalla palasi täti Kristiina kotiin ja ryhtyi äänetönnä raskaihin tehtäviinsä.

Mutta muutamien päivien kuluttua näytti hän muistavan, että olinhan minäkin ollut tuolla ikimuistettavalla retkellä. Olinhan minä nähnyt P.-järven pastorin ja kuullut hänen puhuvan. Hän alkoi kysellä minulta, muistinko sitä ja sitä sanaa ja kun minä muistin sen ja muistin lisääkin, tuli meillä useinkin puhe noista kaukaisista ystävistämme. Me muistelimme matkaamme, perillä oloamme, kukin omalta kannaltamme niistä iloiten.

Jonkunlainen ystävyys syntyi siitä välillämme, meillä oli salaisuuksia, joista eivät muut tienneet eivätkä päässeet osallisiksi. Ja yhteisistä muistoistamme syntyi yhteisiä toiveita, toiveita siitä, että jos eletään niin ensi kesänä tehdään samanlainen retki uudelleen.

Muistot hälvenivät kuitenkin minun puoleltani pian eivätkä toiveetkaan toteutuneet Minä jouduin kouluun, sitten muutimme pois toiseen pitäjään ja täti jäi asumaan pieneen kammariinsa kirkonkylässä, jäi tuollaiseksi yksinäiseksi "vanhaksi heränneeksi", joita vielä tapaa siellä täällä niinkuin korpeen eksyneitä lampaita, ja jotka eivät uusia paimenia heidän äänestään tunne.

USKONTUNNUSTUS

Vanha herännyt pappi kertoi minulle kerran, ajaessamme yksinäistä taivalta ja keskustellessamme heräyksen ajoista:

Koska nyt on kerran tullut puheeksi nämä asiat, sanoi hän, niin kerron sinulle, miten se minussa alkoi.

Se alkoi, omituista ajatella, valheella.

Minä olen heränneestä kodista niinkuin sinäkin. Meidän talossamme harjoitettiin sanaa sekä sunnuntaisin että välistä viikollakin, kun sattui tulemaan ystäviä, ja koetettiin elääkin sen mukaan kuin opetettiin. Oppi ei ollut kuitenkaan minuun tarttunut Ehkä siihen osaksi oli syynä se, että meihin lapsiin vähän liiaksi aikaisin koetettiin istuttaa asioita, joita emme jaksaneet käsittää. Meiltä kiellettiin usein pienet ilomme ja meidät haettiin pois pihalta kuumaan tupaan lukua ja veisuuta kuuntelemaan. Mutta pääsyy oli kai siinä, että minä kouluun tultuani ja varsinkin ylioppilaaksi päästyäni irtauduin entisestä ja pääsin kiinni uuteen. Uusi oli samaa uskottomuutta ja vapaata ajattelemista, jota se niin usein on. Minusta tuli ensin, epäilijä, sitten kieltäjä. Epäilin kaikkea, mikä ei ollut "järjellistä", en uskonut raamatuita, en sakramentteja, en elämää kuoleman jälkeen, en Jumalanpoikaa enkä oikein Jumalaakaan, vaikk'en siitä kuitenkaan ollut oikein selvillä. Koetin laatia hänestä sellaisen välimuodon, joka, joskin hän on olemassa, on niin kaukana, että häntä ei ainakaan minulle ole olemassa.

Siihen aikaan oli lasten ja vanhempain väli sellainen, ett'en minä ylioppilaaksi tultuanikaan voinut lausua heille omia mielipiteitäni tällaisista asioista. Vaan vaikka niistä ei puhuttu, tulivat ne kuitenkin näkyviin. Enhän minä kesällä kotona ollessani käynyt kirkossa, en mennyt muiden kanssa ehtoolliselle enkä lukenut papiksi, vaan tutkin filosofiiaa. Asemani oli ikävä, en voinut olla suora, minun täytyi pitää vakuutukseni ominani, ja se ei ole helppo asia sillä ijällä. Ne tahtoisi huutaa maailmalle, taistella niiden puolesta ja voittaa muitakin puolelleen. Mutta siitä esti minut se suru, johon olisin vanhempani saattanut. Isä olisi ehkä vielä voinut käsittää minut, ja sen hän osaksi kai tekikin, koska ei milloinkaan moittinut minua lukujeni suunnasta, vaikkeivät ne hänelle nähtävästi kuitenkaan olleet mieleen. Mutta äitini olisi varmaan tullut onnettomimmaksi ihmiseksi maailmassa, jos olisin hänelle itseni paljastanut. Filosofiia oli jo semmoisenaan siihen aikaan kaikkien heränneiden kauhistus. "Sinä filosoofi! sinä antikristus!" olivat yhdenmukaisia käsitteitä. Mutta hän tuskin tiesikään, että olin filosoofi. Sen hän kuitenkin näki, että olin "suruton" ja "maailmallismielinen", mutta toivoi sentään, että muuttuisin. Ei hän kuitenkaan sitä aavistanut, että olin "jumalatonkin".