Kuinka lienee kuitenkin käynyt niin, että hän alkoi sitä epäillä. Enhän ollut kylässä mielipiteitäni salannut, ne tuotiin sieltä hänen korviinsa ja tuotiin sillä loukkaavalla lisäyksellä, että semmoisia ne ovat ne heränneiden lapset.
Sain tietää sen vasta kauvan sen jälkeen kuin se oli tapahtunut En ollut mennyt kesäksi kotiini kauvas Pohjanmaalle, vaan jäänyt tutkintolukujani varten saaristoon. Kirjeitä sain vaan silloin tällöin. Ne olivat surumielisiä ja alkoivat ja loppuivat tavallisilla muistutuksilla elämään niin, ett'ei tarvitsisi kuoleman jälkeen katua. "Miten lie sinunkin asiasi, tulletko koskaan ajatelleeksi, mitä rauhaasi tulee" j.n.e. Mutta sitten saan loppupuolella kesää isältä lyhyen kirjeen, jossa hän ilmoittaa, että äiti on sairastunut, että hän taitaa pian muuttaa parempaan elämään ja että hän tahtoisi heittää minullekin jäähyväisensä.
Ihminen on itsekäs, ja ensimmäinen tunteeni oli pieni tyytymättömyys siitä, että täytyi keskeyttää lukuni ja lähteä koluuttamaan ylös Pohjois-Suomeen hauskasta meren saaristosta. Mitä hyötyä siitä sitäpaitse olisi, jos menisin? Joka kuolee, se kuolee. Jäähyväisten heitto kuolevalle on sellaista "vanhaa" hentomielisvyttä. Mutta kun mietin yön, päätin kuitenkin aamulla lähteä.
Kun tulin kotiini, oli äitini vielä elossa. Hän makasi ja odotti minua.
Sairas hän oli kovasti, mutta kuitenkin täydessä tunnossaan.
— "Tulithan sinä", sanoi hän heikolla äänellä. Sitten ei hän virkkanut mitään, katseli vaan minua tarkkaavasti, kuume silmissään. Istuin äänetönnä ja nolona hänen vuoteensa vieressä. Näkyi, että hänellä oli jotain sanottavaa, jota ei hän tahtonut saada esille.
— "Oletteko te hyvin sairas?" kysyin minä viimein.
— "Olenhan minä", sanoi hän. "Enkö tuota kuollekin tähän tautiini. Joudanhan minä täältä jo pois. Mutta miten lienevät sinun asiasi…" ja hänen huulensa ja leukansa värähtelivät itkun oireissa.
— "Elkää te nyt, äiti, minun tähteni surko, kyllähän minä aina … ja ehkä tekin vielä paranette."
— "En minä enää… mutta jos sinä kerran kuolet, kuinka sinun sitten käy?" sai hän sanotuksi suurella ponnistuksella.
— "Eihän sitä kukaan tiedä", vastasin minä vältellen.