— "Mutta sinä et usko, että on Jumala?"
En virkkanut mitään enkä voinut katsoa häntä silmiin,
— "Ne ovat sanoneet minulle, ett'et sinä usko sitäkään, että on elämää kuoleman jälkeen."
"Kuka sitä on sanonut?"
— "Ne ovat sanoneet, joille sinä itse olet sanonut Minä olen kysynyt isältä, onko se totta, mutta hän ei sano tietävänsä. En minä niitä usko, mutta sinun täytyy se itse vakuuttaa minulle."
— "Mitäs minun pitäisi vakuuttaa?"
— "Sitä, että uskotko sinä?"
— "Mitäs minä en uskoisi?" koetin yhä vältellä.
— "Että onko Jumala ja Vapahtaja, joka on sinut lunastanut ja jota ilman ei voi tulla autuaaksi?"
Mitä minä sanoisin hänelle? Miten voisin selittää mielipiteeni ja uskonnollisen kantani, vakuutustani kieltämättä! Hänen silmänsä tuijottivat minuun syvistä kuopistaan, laihtuneiden kasvojen sisästä. Mutta jotainhan minun täytyisi virkkaa. Vaan voisinko sanoa totuuden? En. Mutta voisinko hänelle valehdellakaan, kun hän juuri oli lähtemäisillään? Enhän sitäkään. Parempi sanoa niinkuin ajattelen, rehellisesti ja suoraan. Vaan sitä ei hän kestäisi. Vaikka en häneen katsonut, tunsin, että hänen palavat silmänsä ikäänkuin polttivat minua.