— "Totta se siis on", huokasi hän ja alkoi vaikeroida sydäntä särkevällä äänellä.
Mutta uskoinhan minä Jumalan, tai että on ainakin joku olento, joku korkeampi järki, joka maailmaa hallitsee. Enhän minä valehtelisi, jos sen hänelle tunnustaisin.
— "Uskonhan minä", kiiruhdin sanomaan, "että on Jumala, joka maailmaa hallitsee."
"Mutta etkö usko sitäkin, että on Hänen poikansa maailman Vapahtaja?"
Hänen mielensä oli liikutettu, hän alkoi rykiä, oli menehtyä ja minun täytyi auttaa hänet laihtuneista, kuivettuneista hartioista tyynyjen varaan istumaan. Hellyin, kaduin. Enhän voi häntä surmata. Ennen otan vaikka itse tuomion päälleni! Tuomion? Siitäkö, että tunnustan uskovani Jumalan pojan ja ijankaikkisen elämän? Se kuuluu nyt niin oudolta ja nurinperäiseltä. Mutta sillä kertaa tuntui kuin olisin ollut aikeessa tehdä suurimman syntini, niinkuin olisin ollut elämäni suurimmassa ristikohdassa ja mennyt kieltämään herraani ja mestariani — juuri silloin kuin hänet tunnustin. En voinut seista kiusausta vastaan, ja minä — lankesin!
— "Uskonhan minä, äiti, uskon kaikki!" sanoin hänelle, kun kohtaus oli mennyt ohitse.
— "Ja uskot, että on elämä kuoleman jälkeen?"
— "Uskon."
Kun katsoin häneen, näin että hän oli rauhoittunut. Hän oli niin heikko, ett'ei voinut pitää auki silmiään eikä mitään virkkaa, mutta puristi hän kuitenkin kättäni kuin kiitokseksi. En saanut oikaista uskontunnustustani niinkuin olin aikonut, jos hän paranisi. Äitini kuoli kohta sen jälkeen.
Teinkö minä oikein vai väärin?