Kauvan taisteli minussa tämä kysymys. Puolustihan minua se, että olin tehnyt sen äitini vuoksi. Mutta eikö valhe ole aina valhe? Ja eikö se ole sitä suurempi kuta suuremmassa elämän kysymyksessä se on tehty? Ja jos on Jumala, mitä hän sellaisesta valhetunnustuksesta on ajatteleva?
Mutta tutkimattomat ovat Hänen tiensä, kummalliset ne polut, joita myöten hän meitä kulettaa luokseen. Omantuntoni minua alituisesti vainotessa ja minun näitä asioita sen johdosta lakkaamatta ajatellessani aukenivat vähitellen silmäni. Ja minä sain ilokseni nähdä, että vaikka en ollutkaan omaa vakuutustani tunnustanut, minä kuitenkin olin tunnustanut ijankaikkisen totuuden. Vasta sitten selvisin ja sain rauhan. Ell'ei se tätä tietä olisi tapahtunut, ei se kenties olisi ollenkaan tapahtunut.
VAPAUTETTU
Se oli tulos nuoruuteni hullutuksista ja turhamaisesta kunnianhimostani. Minä olin saanut siihen aatteen pääkaupungissa ollessani, jossa kaikki siihen aikaan kirjallisuutta harrastivat ja sitä viljelivät. Olin näyttänyt alun teoksestani kaikkien meidän ystävällemme vanhalle runoilijalle, hän luki sen, oli mieltynyt siihen ja kehoitti sitä kaikin mokomin jatkamaan. Antoipa minulle vielä toiveita siitäkin, että kun se valmistuisi, hän painattaisi sen lehtensä novelliosastoon.
Matkustin maalle, enoni luo, joka oli pappina Pohjanmaalla ja jonka kotona minä, jäätyäni jo nuorena orvoksi tytöksi, olin elänyt kuin talon omana lapsena.
Jo oli minulla työn edistyessä ollut tunnon vaivoja siitä, mihin olin ryhtynyt Hyödytinkö minä ketään sillä mitä tein? Enkö päinvastoin vahingoittanut itseäni ja muita? Enkö sen kautta kylvänyt pahennusta maailmaan vielä kuolemanikin jälkeen? Niin ne olivat vakuuttaneet, enoni ja muut, joita rakastin ja kunnioitin. Ja samaa, sanoivat he, olisi äitinikin ajatellut…
En kuitenkaan voinut voittaa itseäni, en kukistaa haluani tuoda itsestäni julki niitä aatteita, joita mielessäni liekehti ja paloi, niitä kuvia, joita silmieni edessä loisti. Herkesin kuuroksi varoituksille ja viittauksille, sulkeuduin yökausiksi huoneeseeni ja kätkin käsikirjoitukseni huolellisesti kaikkien silmiltä. Mutta kuta kiihkeämpi minä olin ollut öillä työssäni, sitä levottomampi olin päivillä. Eikö ollut väärin, että tein sitä salaa, eikö se ollut valhettelemista ja pettämistä, niiden pettämistä, jotka olivat minua hoitaneet ja pitäneet kuin omanaan?
Kaikista huolimatta valmistui kuitenkin teokseni valmistumistaan. Puuttui vaan loppusanat ja ne minä kirjoittaisin tänään ja lähettäisin sen huomenna vanhalle runoilijalle. Se oli lauvantai-ilta, suuren juhlapäivän aatto.
Eivät tahtoneet loppusanat sointua niinkuin olisin tahtonut Eivät ruvenneet lauseet liittymään toisiinsa. Hiivin ulos huoneestani, menin maantielle kävelemään. Sieltä olin aina saanut uusia aatteita ja siellä olivat vanhat selvinneet. Oli ollut suvi-ilma eilen, oli tullut kylmä ja puitten oksat jäätyneet. Tuuli humisi kirkkomaan koivuissa voimatta niitä liikuttaa. Ne olivat kuin seisoalleen jäätyneitä ruumiita. Minua alkoi kammottaa ja minä pakenin alas pappilaan.
Siellä istuivat kaikki hämärätä pitäen enoni huoneessa. Sanoivat aikovansa koko perhe huomenna ripille ja kysyivät enkö minäkin tulisi. En tiennyt, tulisinko, ja vetäydyin huoneeseni.