Mutta kerran — kesää ennen sitä kuin hän syystalvesta kuoli — ilmaantui hän yhtäkkiä keskellä viikkoa pappilaan, tuli suoraan suuresta portista pihaan ja pyrki rovastin puheille.
Mutta siellä hän hätääntyi, punoi esiliinaansa, tapaili sanojaan ja sai vasta pitkän nyyhkytyksen perästä esille sen, mitä hänellä oli mielessään.
Hän sanoi olevansa kokonaan kelvoton tulemaan Jumalan armosta osalliseksi, hän oli paadutettu, pimitetty, epäuskoinen, hän oli vihoittanut Vapahtajansa, hän oli kaikkia muita kehnompi, hän oli — suurin syntinen maailmassa!
— "Minkätähden se Tiina nyt niin luulee? Mitkä syntinsä se nyt niin suurina pitää?" kysyi rovasti.
Kaiken maailman synnit ne hänen hartijoitaan painavat eivätkä anna hänelle yön lepoa eikä päivän rauhaa. Ylpeyden synti, sillä hän on pitänyt itseään muita parempana tai pyrkinyt heidän vertaisekseen; — ahneuden synti, sillä hän on aina pitänyt mielensä tavarassa kiinni ja surrut viikkokaudet lehmiään ja lampaitaan, kun sattuivat kuolemaan; — oman vanhurskauden synti, kun on luullut omin voimineen autuaaksi tulevansa. Ja aina teki hänen mielensä pitämään itseään yhtä hyvänä heränneenä kuin muutkin, vaikka ei ole rohjennut edes todistaa hänen nimestään niille, jotka sitä halveksivat, ja vaikk'ei ole osannut neuvoa omaa miestäänkään oikealle tielle, eikä ollut hänestä lastensakaan opastajaksi. Hän oli ollut maailmaan mieltynyt, elänyt ystävyydessä jumalattomien kanssa, ei ollut pitkiin aikoihin tuntenut mitään tarvetta valaista mieltään, ei osannut veisata, ei lukea eikä rukoilla .,.
Rovasti antaa Tiinan puhua keskeyttämättä, myhähtelee vähän itsekseen, neuvoo hänet istumaan ja alkaa sitten puhua hänelle lempeästi kuin lapselle.
— "Syntejähän ne ovat nämätkin synnit, sanoo hän, mutta ehkä kaikkivaltias Isä ne kuitenkin antaa anteeksi sille, joka ne katuvaisena kantaa hänen eteensä ja nöyryttää itsensä."
Tiina oli saanut tyhjentää täyden sydämmensä, keventää monivuotiset taakkansa; — rovasti puhuu hänelle niin alentavasti kuin parhaalle heränneelle, se ei pidä häntä huonompana kuin muitakaan… kyllä, kyllähän hän nöyrtyy ja katuu … ja hänen nyyhkytyksensä harvenevat ja kyyneleet kuivuvat. Hän nousee, menee nopeasti lattian yli rovastin keinutuolin luo, ojentaa kätensä hyvästiksi ja poistuu sanaakaan sanomatta, mieli riemuisena niin kuin olisi saanut lohdutusta kaikeksi elämäkseen.
Ja kaikeksi elämäkseen hän sen saikin. Sillä ennen joulua hän kuoli ja tuotiin joulunpyhinä hautaan.
Silloin oli seuraväkeä paljon koolla pappilassa ja rovasti toimitti niin, että Tiinan ruumiille veisattiin lähtövirsi pappilan rappujen edessä.