"Herra on heikoissa väkevä", sanoi hän sitten puheensa lopuksi, jonka illalla piti ystävilleen Tiinasta ja hänen synnintunnustuksestaan ja lisäsi:
— "Jospa olisi meillä kaikilla yhtä vähän ulkonaisia syntejä omalla tunnollamme ja jospa olisi omatuntomme kuitenkin yhtä arka kuin hänen, ei olisi hätääkään astua Hänen tuomioistuimensa eteen, joka kaikki tietää ja kaikki näkee."
Muut myönnyttelivät, mutta ei kukaan kyennyt puhetta jatkamaan, sillä paljo oli joukossa niitä, jotka tänään kuulivat Tiinasta puhuttavan vasta ensi kerran — ja joiden mielestä hänen muistonsa yhtä pian hälveni.
LEGENDA
Eli ennen vanhaan kaukaisilla Savon salomailla tyttö, joka luuli itsensä hylätyksi Jumalalta ja ihmisiltä. Kotonaan häntä soimattiin typeräksi ja kaikkeen kykenemättömäksi, ja hän tekikin kaikki nurin päin: kun laitettiin lehmiä lypsämään, kaatoi hän maidon kiulusta maahan ja kun pantiin paimeneen, unohtui hän itse aholle istumaan ja antoi karjan eksyä korpeen karhun raadeltavaksi, eikä hän muistanut saunaakaan lämmittää, vaikka oli käsketty. Isänsä häntä torui, äitinsä nuhteli alin omaa, kylän lapset pitivät pilkkanaan ja papit häpäsivät häntä kinkerillä, sillä ei hän osannut lukea eikä tiennyt mitään vastata, kun kysyttiin. Rangaistukseksi ei hänelle aina annettu ruokaakaan niinkuin muille, niin että hän pysyi kalpeana ja heikkovoimaisena, näki näkyjä ja haasteli usein itsekseen metsää kulkiessaan ja meni välistä tainnoksiin, josta ei herännyt herättämälläkään. Eikä häntä päästetty kirkkoonkaan, kun joskus sinne pyrki.
Usein hän itki yksinään sitä että ihmiset häntä ylenkatsoivat, mutta uskoi että hän oli semmoinen, miksi muut häntä sanoivat. Kun hän kuuli veisattavan, ei hän uskaltanut siihen yhtyä ja kun kuuli Jumalan armosta ja laupeudesta puhuttavan, ei hän tohtinut sitä itselleen omistaa.
Vaan eräänä sunnuntaina, kun kaikki muut olivat menneet kirkkoon, lähti hän itsekseen metsätietä myöten vaeltamaan. Hänen mielensä kaipasi lohdutusta ja hän tahtoi vaeltaa niin kauvan kuin hän sen löytäisi. Mutta hän eksyi sydänmaalle eikä enää tiennyt, mistä oli tullut ja minne oli menevä. Vaan kun se oli tapahtunut monta kertaa ennenkin, ei hän hätäytynyt, kulki yhä eteenpäin, vieri soita, vieri maita ja hyräili virttä, minkä oli ulkomuistista oppinut Näin hän hyräili:
Ah, Jumala, riennä auttamaan,
Sielun' on kahleiss' ahtaiss',
En löydä täällä,
Maan kaiken päällä,
Yhtään ken auttaa taitais,
Jos etsin siell'
Tai etsin tääll',
Ain' maailman ääriin saakka,
En löydä armon, en turvan paikkaa.
Kun hän tätä virttä hyräili, näki hän yhtäkkiä kirkkaan tähden edessään pyörivän. Oli hän nähnyt sen välistä ennenkin, mutta aina oli se kadonnut niinkuin jäniksen poika, joka tien poikki pensaikkoon hypähtää. Mutta nyt se ei kadonnut, ja hän alkoi kulkea sen jälestä. Se toi. hänet metsästä suolle, suolta aholle ja ahon päässä lähti se tietä myöten pyörimään. Ja kun tuli tiehaaroja, niin poikkesi se aina oikealle ja pyöri ja pyöri. Tuli veräjä eteen ja se pistihe veräjäpuiden välitse haka-aituuseen. Tuli toinen veräjä ja se teki samalla lailla. Alkoi näkyä talon kattoja ja se johdatti taloa kohti, mutta kun oli tullut kujalle, niin se katosi ja tyttö arvasi, että se oli tahtonut hänet taloon menemään. Talosta kuului virren veisuu ja hän pelkäsi sinne mennäkseen, sillä hän pelkäsi ihmisiä. Mutta silloin oli niinkuin olisi joku häntä hartioista kahdella kädellä työntänyt — "Se käskee minun menemään," ajatteli hän ja meni pirttiin.
Pirtti oli väkeä täynnä, mutta näistä ei kukaan noussut häntä soimaamaan, sillä kaikki kuuntelivat miestä, joka seisoi pöydän takana sanaa selittämässä. Hän puhui heille Jumalan suuresta armosta ja hänen laupeudestaan kaikkia syntisiä kohtaan. Kuta kurjempi, hylätympi, vähäisempi ja halveksitumpi olet, sitä kalliimmasti ovat syntisi lunastetut, puhui hän. Kuta enemmän sinua vaivataan ja pilkataan, sitä hellemmin hän katsoo puoleesi. Ei koskaan ollut hän sitä miestä ennen nähnyt, vaikka oli kuullut hänestä puhuttavan ja vaikka oli halunnut häntä tavata, sillä unessa oli hänelle sanottu, että hän siltä saisi kevennystä raskaalle mielelleen. Nyt näytti se häntä katselevan, hänelle puhuvan ja häntä tarkoittavan. Suloinen tunne täytti hänen sielunsa, oli kuin olisi taakka pudonnut hänen hartioiltaan tai niinkuin olisi raskas kivi vierähtänyt maahan hänen helmastaan. Hän sai rohkeutta ja uskalsi jo yhtyä virteenkin, jonka mies pöydän päästä puheensa lopetettuaan alotti: