—Ollaan me—nyt.
—Vaikka ei olekaan aina oltu.
Olivat hetken aikaa ääneti: katselivat Marjaa ja Marja heitä.
—Voi, kuinka on toivottu uuta emäntää, alkoi Anja taas puhua, hentoinen, herttainen tyttö—hyvä entinenkin, mutta nuori ja iloinen aina parempi. Ai, siellä on suuri talo, meitä on monta, me sinua käsillämme kannamme, teemme, mitä käsket, kun tyytynet siihen, mitä taidamme. Vanha itsekin sinulle mielellään emannuuden antaa, kun sinut näkee. Olet emännän näköinen, olet osaavan näköinen, kätesi tekevät, siksi kai sinut Shemeikka ottikin. Heti vanha sinulle avaimet antaa. Sanoi: »Menkää, katsokaa, millaisen on tuonut, tulkaa pian takaisin kertomaan, olisi mieleni hyvä, jos olisi Shemeikka viimein mieleisensä löytänyt.» Sano, haasta…
—Vaan enhän saa sananvuoroa, nauroi Marja.—Mistä minun pitäisi haastaa?
—Haasta, kuka olet, onko iso taattosi koti—mikä nimesi?
—Marja on nimeni.
—Ai, Marja, kaunispa on nimesi—ai, kuinka sinulla on totiset silmät … ja pitkä olet ja solakka olet—pulska olet … semmoista Shemeikka on aina halunnut, vaan ei ole omilta mailtaan löytänyt. Olet, niinkuin kehui… »Ette ole mitään hänen rinnallaan», sanoi. Eikä me ollakaan eikä tahdotakaan olla.
—Mutta anna nyt hänen haastaa!
—Haasta, Marja.