—Eikä vihkimättömälle vanha milloinkaan avaimiaan anna. Johan nyt.
—Ei anna, ei anna.
—Tekee sinusta sen minkä meistäkin, orjattaren vain.
—Niinkuin teistäkin?
—Tähän meidät ensin toi, kunkin kerrallaan, kesän piteli, sitten syksyllä äidilleen orjaksi antoi.
—Vai että sinulla talo ja mies—oma talo, oma mies, oma talo, täysilehmäinen—ja tänne orjaksi tulit? Olipa sinua!
Ne heiluttivat päivitellen ruumistaan. Anjan silmä kyyneltyi:
—Voi Shemeikka parkaa! Eikö vieläkään omaansa löytänyt? Olihan meitä sillä jo tämmöisiä tyttöjä.
—Talo täynnä!
—Talo täynnä meitä! Olisipa nyt sen oikean löytänyt, olisi uusi elämä Shemeikassa alkanut. Kotona olisi pysynyt, ei talvikausia markkinasta markkinaan, ei kesäkautta praasnikasta praasnikkaan.