—Täällä odotin.—Entisellään on asiat, sanoi Juha.
—No, se se nyt vasta. Ei ole siis tullut takaisin?
—Eikä taida tullakaan—sanovat mielellään menneen.
Juha haastoi siinä, milloin reen vieressä paarustaen, milloin vähäksi aikaa jalakselle nousten, rovastille, mitä piika oli nähnyt ja mitä äiti sanonut: ettei Marjaa oltu vietykään väkisin, vaan että oli mennyt mielellään.
Juha odotti, että rovasti olisi piiskan varrella hujauttanut ja sanonut: se nyt on akkain juorua, ei se ole mielellään mennyt.
Vaan vanha rovasti ei virkkanut mitään. »Vai mielellään? Vai niinkö onkin asiat?» Ja hän näki heidät vihillä edessään, vanhan miehen ja nuoren naisen, ja muisti miten oli heitä vertaillut toisiinsa ja ajatellut, epäillyt, mutta sitten kuitenkin päättänyt: »Ehkä! Ka, miksei saattaisi olla onneksi heille, koskapa oli ollut meillekin.»
—Kun onneakin toivotitte, läähätti Juha lumessa paarustaen,—niin sitä olen ajatellut, että ettehän olisi, jos ette uskonut, tiennyt—te sen silmistä kyllä näitte, mikä se on.
Rovasti ei oikein ymmärtänyt, mitä Juha tarkoitti.
—Niin minkä?
—Senpä sen, että jos olisitte arvellut, että se saattaa semmoisen tehdä, ette olisi käteen tarttunut—taikka tuota—niin, sitä minä vain, että luuletteko, että se on saattanut sen tehdä?—Onpa on, onpa saattanut, kun se oli venakko.