—Vaan missäs?
—Siveässä mielessä ja muussa taidossa.
—Oli se siveäkin—ihan tarpeeksi, liiaksikin. Ja muussakin taidossa taitava—tekevä ihminen.—Kyllä rovasti ymmärtää—on itselläänkin nuori—ei pitäisi minua moittia!
Juha pudottihe pois kannoilta, seisoi yksin aavalla järvellä. Taas oli hänelle tehty vääryyttä. Ei, ei hänelle, vaan Marjalle. Rovastikin uskoi, että se oli mielellään mennyt. Mitä minä lähdinkään sitä sille puhumaan? Mitä minä hänellä sanottamaan, että se on sillä verissä, venakon? Mutta kun se oli se, joka meidät vihki, tarttui käteen ja toivotti onnea. Vaan ei liene, perkele, mielessään toivottanutkaan, vaikka suullaan! Lienee toista salaa ajatellut, toista sanonut. Mistä se sen muka tiesi, että Marja mielellään? Siksikö vain, että on venakko? Äiti sen on sille uskotellut, lienee antanut sille, lahjakontille, jotakin, että minulle niin sanoisi. Vaan Marja ei mennyt mielellään! Väkisin hänet vietiin!
—Marja ei mennyt mielellään, sanoi Juha kotiin tultuaan, yhtäkkiä äitinsä eteen pysähtyen.—Elä sano mitään, elä suutasi avaa. Jos sanot, minä—
—Vai ei se mennyt.
—Ei!
—Sehän on hyvä sitten.
—Hyvä se on. Se on hyvä.
—Rovastiko sen sinulle sanoi?