—Hyvähän se olikin, liiankin hyvä. Muut minua vieroivat mierolaista, hän hoiteli ja hyvitteli pienestä tytöstä, lienee soudatellutkin. Lähti salolle, otti mukaansa, kaatoi kasken, sanoi: sinulle kaadan. Teki talon, sanoi: sinulle teen.
—Sinulle teki talon?
—Kaikki sanoi minulle tekevänsä.—Marjalla pulppuili itku kurkussa.—
Yhdessä se tehtiin, karja kasvatettiin.
—Ja hänet jätit? Hän rakensi sinulle talon, ja sinä hennoit hänet jättää?
—Kun se oli, raukka, niin vanha ja vääräsääri.
—Vaikka olisi vähän ollutkin.
—En tiedä. Lumottuko lienen ollut. Häntä välistä kuolevaksi toivoin, saadakseni mieleisemmän.
—Jolle olit ainoa?
Omaa liikutustaan kiukustuen tiuskaisi Marja:
—Ainoa? Vaan minunko sitten piti olla sen ainoa … minunko piti käteni hänen kaulaansa kietoa sentähden, ettei ollut hänellä muita kuin minä? Olisi hänellä minusta nähden saanut olla kuinka monta hyvänsä. Hahhah! Ja jospa pian ottaakin, äitinsä kyllä toimittaa, on ehkä jo toimittanutkin.