—Moitit Shemeikkaa, ettei yhteen tyydy … nyt en ymmärrä, sanoi Anja.
—Enkä minäkään!
Anja oli vaiti, kummastellen suurin silmin Marjaa, häntä ymmärtämättä. Istui hetken äänetönnä, nauratteli sitten vähän aikaa lasta ja livahti pois yhtä äänettömästi kuin oli tullutkin—niinkuin metsän elävä.
Mutta kun Marja taas jäi yksin, yön pitkän lastaan soudattamaan, tuli katumus kahta voimakkaampana. Miksi minä Juha parkaa taas häpäisin? Miksi sanoin: vääräsääri, vaivainen? Ei se milloinkaan toista ota.— »Jolle olit ainoa?» sanoi—niinpä niin. Jätin sen, jolle olin ainoa, ja heitime sille, jolle en ole mitään. Joka hoiti ja huolehti minua kuin isä lastaan. Joka oli kuin isä orvolle.
Isä? jysähti hänen mieleensä. Isäpä todellakin. Enemmänhän se on ollutkin minulle niinkuin isä. Ja melkein jo tyytynytkin olemaan kuin isä. Eihän se vanha mies enää. Jos pyrkisin hänen luokseen niinkuin isän. Menisin niinkuin erehtynyt tyttö isänsä luo. Pyytäisin anteeksi niinkuin isältä? Jos olisi tuossa edessäni, polvilleen eteensä lankeisin, jälessään laahaisin, itkisin, anoisin anteeksi, tunnustaisin kaikki. Se antaisi anteeksi. Ja Marjasta tuntui ihan varmalta, että se antaa anteeksi—tuntui siltä hämärässä saunassa, lasta rinnallaan pitäessään, tuntui vielä varmemmalta pienokaisen vipukeinussa keveästi hengittäessä, kaikkein varmimmalta, kun hän ulos pistäytyen katseli tuikkivia tähtiä pakastavalla kevättalvi-taivaalla ja kun sieltä tultua hiljaa vuoteelleen nyykähti.——
Anja istuu taas ja puhelee. Anja puhuu aina Shemeikasta. Häntä odotetaan joka päivä tulevaksi. Ei tiedetä, milloin tulee ja missä on, mutta kaikki on valmiina, tulkoon milloin hyvänsä. Kun on syksytalven Ruijat ja Vienat miehineen kiertänyt nahkain ostossa, on kevättalvella tästä kautta jokavuotinen matkansa etelään. Kauan eivät jouda kotona viipymään, päivän pari, enintään viikon. Silloin on juhlat ja suuret karkelot. Silloin kaikki tytöt parhaimpiinsa pukeutuvat.
—Silloin sinäkin, Marja, panet päällesi silkit ja soljet—panethan?
—Ei minulla ole silkkejä eikä solkia.
—On sinulla. Emäntä antaa ne sinulle, niinkuin muillekin tytöille, kaikille samanlaiset.
—Vai kaikille samanlaiset, naurahti Marja.