Juha kuului huutavan ulkoa.
—Mitäpähän äijä siellä pakisee?
—Sinua säkin suuta pitämään huutaa.
Shemeikka pyörähti, heilautti kättään ja meni.
Niitäkö se oli? Shemeikkoja! Karjalan suurinta kauppiassukua, metsänkävijää, karhunkaatajaa, poron- ja hirvenhiihtäjäsukua, monen maan mainiota rikasta. Jo pienenä tyttönä, Juhan kotona ollessa, oli Marja kuullut heistä puhuttavan, pelätyistä, vihatuista, kirotuista, talojen polttajista, naisen ryöstäjistä… Vai ei muuta kuin otti vain, mutta ei saanut pysähtymään venhettään?—Marja teki tuvassaan jotakin, tietämättään mitä, riensi ovelle, palasi takaisin, vilkaisi ikkunasta, näki, kuinka Shemeikka koetti vääntää säkkiä selkäänsä, mutta horjahti istualleen aitan rappusille. Eipä kestänytkään selkä, vaikka on pitkä. Juha otti selkäänsä sekä hänen säkkinsä että omansa, toisen toiselle olalle. Marjalta pääsi lyhyt, ilkkuva naurun rähäys. Tarvitsiko sen häntä minulle halventaa? »Väkäleuka…? vääräsääri?» Mutta ilman sitä vääräsäärtä olisit sinä, lenkojalka, tällä hetkellä koskessa, sen sijaan että se nyt sinun säkkejäsi kantaa. Kehtaat siinä vielä viheltää, hävytön, ja vitsalla säkkiin lyödä! Elä luule, että minä sinua katselen! En päly perääsi!—ja Marja vetihe pois ikkunasta. Mokomalle vielä kylynkin lämmitin.
Mutta kun miehet olivat menneet ohi ikkunain, riensi hän kuitenkin ulos ja ehti näkemään, kuinka nuori mies keveässä hypyssä keikahti veräjän yli. Seisoi piikakin solalla sitä katsellen, kerpputaakka selässä:
—Katso hurjaa, kun meni kuin korentona aidan yli. Kuka se oli?
—Uhtuan Shemeikka sanoi olevansa.
—Kerran tuonkin sai nähdä … vaikkakin vain selältä.
—Juokse jäljestä, niin saat nähdä hänen naamansakin!