—Eivät kelvanneet vaatteeni Ruotsin rikkaalle, olivat hänestä kai liian huonot, oli kai parempi omissa ryysyissään näyttehille tulla. Viedään sitten pois.
—Saa ne viedä, sanoi Marja, koettaen sanoa sen hiljaisesti ja nöyrästi, toivoen, että emäntä menisi sen enemmittä. Mutta emäntä oli tullut sanomaan jotakin.
—Ne menivät … se meni nyt…
Marja ei vastannut.
—Eikä tiedä, milloin tulee takaisin. Kauan viipyy matkallaan, paljon on myytävää, monet markkinat on käytävänään, Moskovat, Novgorodit kaikki mitkä lie. Isot oli kuormat, suuret oli saaliit, hyvin oli vedellyt, halvalla oli saanut … saahan se, onhan se kaupan mies, Shemeikka. Mene tiedä minkä Venäjän pohatan tytön sieltä vielä tuo. »Tuo», sanoin, »Tuo kerran semmoinen, jonka saatat suoraan kotiisi tuoda, elä häntä enää kalasaunallesi jätä!»
—Mitä te siitä minulle kerrotte … mitä se minuun kuuluu?
—No, elähän nyt. Kävikö edes katsomassakaan?
—Ei iljennyt. Ymmärsi hävetä. Ja hyvä oli. Jos olisi tullut, tuosta olisi saanut.
—Sinäkö, orja, isäntääsi luudalla? Ettet häpeä, senkin ruotsikko!
Vanha emäntä suuttui niin, että hänen täytyi istuutua penkille ja siitä puhua: