—Elähän nyt, Marjueni, kyllähän minä sinusta ja lapsestasi huolen pidän. Katsotaanhan, kunhan kesään eletään. Olisit mieleinen minulle, mieleisempi kuin kukaan heistä … vaikka onhan Anjakin…
—Elkäähän nyt, hyvä emäntä … enhän minä… Heiltä oli molemmilta päässyt itku.
Eräänä narisevana pakkasaamuna koirat taas olivat karanneet jäälle jotakin tulijaa vastaan ja haukuttavansa kanssa ärhennellen ja kiihtymistään kiihtyen saapuneet saunan kohdalle. Ovi aukesi, mutta painautui kiinni samassa. Lapsi oli säikähtänyt rähinää ja parahtanut itkemään.
—Ka, lapsi … elä itke, en minä päästä koiria, kuului miehen ääni oven takaa.
Tulija kuului häätelevän koiria ja nousevan pihaan. Pihasta kiellettiin koiria, ja ne vaikenivat heti. Marja raotti luukkua, mutta paiskasi sen samassa kiinni.
—Juha!
Marja oli vaipunut penkille, pyörtymäisillään… Se oli ollut tuossa, oli ovea avannut, oli katsonut tänne sisään. Se oli kuullut lapsen huudon, se oli sitä rauhoittaakseen painanut oven takaisin kiinni eikä tullut sisään… Mitä hän on täällä? Minuako kuulustelemassa? Minuako etsimässä? Ilmaisevatko ne minut? Silloin se tappaa meidät! Marja hypähti ylös, tempasi lapsensa keinusta, paetakseen jonnekin, oli jo ulkona, mutta syöksähti takaisin, lennätti lapsen takaisin keinuun paetakseen yksin. Hervahti, uupui, pääsemättä paikaltaan, vaipui penkille, saamatta jäsentäkään liikahtamaan.
Saatuaan sen verran voimiaan takaisin, että siihen kykeni, raotti hän luukkua. Juha seisoi pihalla, ympärillään ryhmä naisia. Hän näytti kyselevän, ja naiset vastaavan käsien liikkeillä, niinkuin olisivat sanoneet: emme suinkaan tiedä … ei täällä vain ole ketään näkynyt… Nyt tulee vanha emäntä ulos ja näyttää pyytävän sisään. Juha epäröi, mutta asettaa sitten suksensa hankeen ja menee sisään.
Marja väijyy siinä, luukusta tuijottaen kuin mättään juureen painautunut riekko, jota kettu kiertää. Milloin se tulee sieltä? Ilmaisevatko ne minut? Neuvovatko ne sen tänne? Nyt tulee Anja…
Anja oli puhaltautunut ulos pirtistä ja juoksi rantaan, minkä pääsi.