—Kyllä lähden, naurahti äiti tyynesti, kehräystään keskeyttämättä.
Kyllä lähden käskemättäkin, jos se kerran tulee.
Äidin varmuus vei Juhalta hänen omansa. Eihän se taida enää tulla eikä tulekaan … missä lienee, lieneekö elossakaan enää, koska en saanut hänestä siellä vähintäkään vihiä. Jos se sen koskeen upotti, tekosensa tehtyään.
Mutta yhä hän kuitenkin odotti, kun ei muutakaan osannut, odotti pihasalla ollessaan, odotti ulkotöissä. Odotti kevätkalassa, aidanpanossa, kaskenhakkuussa, koko kevään pahimpain tulvainkin aikana. Ei tullut. Mutta kesällä se varmasti tulee. Jos ei tule tänä kesänä niin tulee toisena. Onhan nähty, että sotavuosinakin viedyt tulevat takaisin kymmenien vuosien päästä. Sentähden pitää kaikki olla täällä sitä varten valmiina. Täällä ei saa mikään näyttää siltä, niinkuin olisi ajateltu, ettei se tule. Miksi minä nakkasin sen aitan avaimen järveen? Ja Juha teki tiirikan, ja kesemmällä eräänä pyhänä, kun äitinsä oli kirkolla, hän avasi oven ja sanoi piialle:
—Pitää laittaa Marjan huone siihen kuntoon, missä se oli mennä kesänä.
Tyttö riemastui niin, että vesi kiehahti silmään. Se puhaltausi siitä aittaan, mutta palasi takaisin puolitiestä ja sanoi:
—Isäntä, minä en usko—minä en sitä usko…
—Ettäkö milloinkaan tulee?
—Ei, vaan että meni mielellään.
—Sanoithan itse nähneesi?
—En nähnyt … en tiedä, lienenkö nähnyt, vaikka luulin…