Juha istui kaskensa laidassa. Kun ei enää jaksanut toivoa, oli, niinkuin olisi päästänyt venheensä vesien viedä, jota tähän asti oli pitänyt kiinni. Se meni kuin myötävirrassa ja katosi katoamistaan… Lehto on kaadettu kohta vaaran huipulle asti; pian ei ole enää mitään kaatamista tämän vaaran rinteellä. Onhan tässä jo minulle. Mitä mä enää aherran? Siihen menivät miehen suunnitelmat: ei vaimoa, ei lasta, ei kuin äkäinen, ilkiö äiti ja muu sydämetön suku. Heille tämän raadoin. Kun ei olisi mennyt Marja, niin kerran kuoltuani ja talon saatuaan olisi ottanut uuden miehen ja sille saanut lapsen—niin olisihan raateistani jotakin. Vaan samapa tuokin.
Hän lähti astumaan alas vaaralta. Oli satanut, jalka lipesi liukkaalla tiellä. Joka askeleella koski ronkkoon, joka sen karhun pureman jäleltä aina oli ollut vähän kipeä, ja sen Karjalassa hiihdon jälkeen yhä ärtynyt—
Mutta mitä ne lehmät siellä?
Kellokas tuntui olevan juoksussa alempana notkossa. Kello kuului lyövän kahakäteen niinkuin silloin, kun elukka on kiivaassa kulussa. Väliin mölähtelivät, ei niinkuin jonkun ajamina, vaan niinkuin olisivat itse jotakin edellään ajaneet. Se oli kuin kesälaitumelle päässeiden ilon ammuntaa. Kun ei Juha siitä, missä kulki, nähnyt tielle, siirtyi hän ylemmä, josta näki paikan, mistä notkotie nousi ensin aholle ja siitä sen yli pihaan päin. Yksi lehmistä nousee juuri aholle, pää pystyssä ja häntä korkealla. Se pysähtyy ja katsoo jälelleen. Kohta tulee toinen, täyttä juoksua, ja sen vieressä kellon kantimessa kiikkuen naisihminen. Jälestä tulevat vielä toiset kaksi lehmää, ja nyt ne kulettavat sitä kuin keskessään. Juha ei voi nähdä, kuka se on, kun ne katoavat hetkeksi lepikkoon, tulevat taas esiin ja taas katoavat. Nainen koettaa häädellä niitä, ne tavoittelevat häntä kuin nuollakseen.
Aavistus rinnassaan puhallaikse Juha kaiken, minkä kerkiää, alas notkoon, ei malta seurata tietä, joka kiertää notkon, vaan karkaa suoraan.
Se on Marja, se ei voi olla kukaan muu kuin Marja! Hän on palannut, lehmänsä ovat hänet tunteneet. Aholla löytää hän huivin maasta. Se on Karjalan naisten huiveja. Se on Marja!
Kun hän lähestyy pihaa, näkee hän lehmät tarhassa päät pystyssä ynyämässä aidan yli pihaan. Koira ulakehtelee, vyyhtee pihamaata, tullen näkyviin navettarakennuksen takaa ja sinne taas kadoten. Pyörähtäessään nurkan ympäri Juha näkee Marjan lähestymässä tuvan rappuja. Äiti tulee samassa rapuille, tyhjä lypsinkiulu kädessä, uhkaa sillä ja huutaa:
—Tästä et tule!
Marja peräytyy, horjahtaa ja lyykistyy maahan. Äiti kohottaa uudelleen rainnan. Maailma savuaa Juhan silmissä, hän karjaisee, juoksee luo ja tempaa rainnan äitinsä kädestä ja murskaa sen kappaleiksi pihakiviin. Sitten heittää hän äitinsä menemään pitkin pihamaata. Äiti hyökkää kirkuen takaisin ja aikoo uudelleen käydä Marjan kimppuun:
—Vieläkö sinä ilkesit tulla takaisin, venäläisen lutka?