—Kaisa tuopi kohta maitoa—tuota, minäpä menen lämmittämään saunan.
—Elähän nyt turhaan itseäsi…
Marjalle tuli yskä niin, että hänen täytyi kääntyä pois pöydästä.
Juha riensi pois, hänen täytyi saada olla liikkeessä, hänen täytyi saada olla yksin. Se jotenkuten arkailee, pelkää, ehkä uskoo, että häntä epäilen, syyttelen. Voi, kuinka on laihtunut ja surkastunut! Missä lie ollut? Mitenkähän lienevät häntä kiusanneet? Ei sanonut mitään, ei silmiin katsonut. Mitä turhia pelännee? Oli raukka, niinkuin olisi pelännyt minuakin. Oli, kuin ei olisi uskaltanut kättäkään antaa. On onneton niinkuin metsän peitosta kotiutunut lammas. Juhan leuat tärisivät hänen latoessaan puita pinosta syliinsä, sitä vaille ett'ei itkuun purskahtanut tulta tuoheen sytyttäessään.—Se pitää kesyttää ja hoitaa entiselleen. Levitän oljet lattialle ja lauteille, korttelin paksulti niinkuin joulupahnat, jotta olisi hyvä ollakseen. Laitan Kaisan hautomaan ja hieromaan.
Saatuaan saunan lämpiämään meni Juha noutamaan olkia ladosta. Tullessaan sieltä kupo selässä hän näki Marjan Kaisan seuraamana menevän aittaansa. Ne olivat siellä hetken, sitten Kaisa tuli ulos, ja Marja veti oven kiinni. Kaisa riensi Juhan luo.
—Se pyysi päästä lepäämään—oli niin väsynyt, että tuskin pystyssä pysyi.
—Söikö se?
—Söi se vähän.
—Kaisa, elä vain suinkaan sano, että me—että minä olen uskonut hänen menneen mielellään.
—Enhän toki. Siltä pääsi itku, kun sanoin, että te tahdoitte, että aittansa olisi entisellään.