Juhan valtasi mieletön ilo. Marja on viaton! Hän ei mennyt mielellään, koska kerran palasi!
—Äiti uskoi väärin, ja rovasti uskoi väärin. Ja minäkin—kuinka saatoin minä hänestä semmoista uskoa?
Juha levitti oljet saunan lauteille ja lattialle, teki vastan ja kantoi vedet ja lähti heittämään verkkoja.
Kuta enemmän hän ajatteli Marjaa ja hänen tilaansa, sitä vaikeammaksi kävi hänen olonsa siitä, että oli saattanut hetkeäkään uskoa Marjasta sitä, mitä oli uskonut. Kun tointuu ja jaksaa, niin pyydän häneltä anteeksi, sanon, että minä en sittenkään ole uskonut mitä äiti. En kysy, miten kaikki kävi. Huonosti siellä on käynyt, sen näkee. Mutta sanokoon sen itse. Minä en utele. Minä olen hänelle, niinkuin olisi palannut kyliltä jostakin. Olkoon omassa vallassaan, kertokoon, mitä tahtoo … tai ei mitään.
Juha käesteli ja palasi vasta iltamyöhällä.
—Missä Marja on? kysyi hän Kaisalta.
—Meni kylvettyään aittaansa.
—Hieroitko, hoitelitko?
—Ei antanut, tahtoi kylpeä itsekseen.
—Pitää liikkua hiljaa, että saa nukkua. Vie lehmät yöksi hakaan, etteivät kellojaan kalkuttele ja ammu.