Juha nukkui yönsä tallin ylisillä, ettei omaan aittaansa mennen ehkä kolinallaan häiritsisi Marjaa. Koetettuaan turhaan saada unta silmiinsä hiipi hän Marjan aitan taa ja kuulosti, korva seinää vasten. Ei kuulunut nukkuvan hengitystä, kerran vain heikko rykäisy ja toisen kerran niinkuin valveilla olevan huokaus.
XIV.
Marja nukkuu aitassaan. Hän ei enää nuku, mutta ei vielä ole oikein hereilläkään. Hän on Shemeikan talon saunassa, lauteilla, lapsi vieressään olkien päällä. Yhtäkkiä se ei olekaan lapsi, vaan kissan penikka, jonka hän repäisee rinnoiltaan ja nakkaa lattialle. Siellä se on taas lapsi ja makaa lakanallaan kynnyksen alla. Marja ei saa itseään irti, on niinkuin olisi sidottuna käsistään ja jaloistaan lauteisiin. Askeleita tömähtää seinän takana. Luukku avataan, ja joku kuuluu tunkevan siitä päätänsä sisään, mutta Marja ei kuonnu näkemään, kuka se on. Ovi temmataan auki. Shemeikan äiti nostaa jalkansa kynnyksen yli. Marja tahtoo huutaa, ettei saa astua lapsen päälle, mutta ei saa ääntään tulemaan. Silloin se ei olekaan Shemeikan äiti, vaan Juhan. Se ei tulekaan sisään, vaan peräytyy ja huutaa ulos: »Tule katsomaan! Ennen seisoivat sen rinnat kuin täydet siemensäkit, nyt ne retkuvat kuin nuotan perä. Se on tehnyt lapsen!—Ka, tuossahan se onkin!» Se ottaa sen, ja antaa sille, joka on työntänyt päänsä ikkunan luukusta. »Vie se avantoon, Juha, vie avantoon se venäläisen siittämä sikiö!» Marja huutaa: »Elkää viekö minun lastani!» ja herää.
Oliko kukaan kuullut hänen huutonsa? Hän nousee ja raottaa ovea. Ei näy ketään. Koko piha on tyhjä. Marjan päätä pyörryttää, ja hän horjuu takaisin vuoteeseen.
Mitä tästä kaikesta vielä tulee? Saanko minä sen enää milloinkaan tänne?
Saapiko Anja sen tuoduksi tänne? Kuinka minä saatoin sen sinne jättää?
Kun sille ei nyt juuri olisi jotakin tapahtunut?
Se oli Anjan tuuma, ja Shemeikan äiti oli siihen lopulta suostunut. Vaan jos suostuikin vain siksi, että pääsisivät minusta? Jos eivät tuokaan lasta? Eikö olisi parempi, että sanon Juhalle kaikki, kuin että koetan häntä pettää? Sehän puolusti minua äitiäänkin vastaan. Vaikka kyllä kai se jotakin aavistaa ja luulee. Vaan jos mitä uskoo, ei kai olisi puolustanut. Ei, se ei usko, se pitää minua yhtä hyvänä kuin ennen. Mitenkä minä sitten saatan sille puhua? Ei se saata ottaa toisen lasta—joka on omaa lasta aina itselleen toivotellut.—Mahtoiko kukaan kuulla, mitä unissani huusin?
Marja meni horroksiin ja nukkui jonkin aikaa. Sitten hän nousi ja meni tupaan. Siellä oli Kaisa ja luki. Nyt vasta huomasi Marja, että oli sunnuntai—niinkuin silloin, kun hän lähti. Olivat kaikki päivät menneet salolla sekaisin.
—Missä isäntä on?
—Lieneekö pistäytynyt metsään.
Jotakin sanoakseen Marja virkkoi: