—Niinpä niin,—oli kai semmoisella keinonsa?
Marja ei vastannut. Kuului kolahdus. Marja käännähti katsomaan. Siltä oli pudonnut tekeleensä lattiaan, ja se kumartui sitä ottamaan.
—Se teki sinulle väkivaltaakin? sanoi hän tylysti, liikutustaan peittääkseen, kumarissaan työtukin takana.
Miksi se kaikkea urkkii? Paraneeko se siitä? Pitäisihän sen arvata se ilmankin. Ja Marja vastasi karsaasti:
—Olisiko se jättänyt sen tekemättä—Hilapan Shemeikka.
Mutta samassa pääsi häneltä parkaisu, siunaus: Juha seisoi suorana työtukkinsa ääressä, silmät verillä, käsi kohona ja siinä kirves, ortta hipoen.
—Minä—minä vielä—tapan sen! kähisi hän, ja kirves upposi hamaraansa myöten tukkiin. Hän kiskaisi sitä irti, mutta se ei irtautunut, pölkky seurasi mukana ilmaan ja paukahti alas niin, että koko tupa vavahti ja leipäorsi romahti lattiaan. Juha syöksyi ulos.
Marjan valtasi, säikähdyksen mentyä, tunne kuin riemun, kuin ihastuksen.
Sydän kuin liikahti paikaltaan. Olisiko sinussa miestä siihen? Kostamaan
Shemeikalle, iskemään kirveesi hänen otsaansa niinkuin tuohon pölkkyyn?
Ottamaan häneltä väkisin poikani, jos hän ei sitä muuten anna? Olisiko
siihenkin? Olisiko verrallakin verta?
Juha kuului tulevan takaisin, kiivain askelin.
—Sekö—sekö katala rosvo—lenkosääri—teki sinulle väkivaltaa?