Ja hyvästä mielestä hymähdellen hän lähti astumaan tupatietä, mennessään päätellen miten tekee:—avaan sylini ja annan siihen heittäytyä, niinkuin ennnen.
Mutta Marja ei pankon nojassa seisten liikahdakaan vastaan, vaikka Shemeikka hetken seisoo avosylin ovessa. On totinen, jäykkä, otsa rypyssä. Ei ole näkevinäänkään. Silloin Shemeikka lähemmä tullen näkee pirtin perällä Juhan, rahilla istumassa.
Hätkähtäen hän ensin peräytyy askelen.—Niinkö?—Onko tässä sota vai rauha?—Mutta kun hän huomaa, ettei Juhalla ole asetta, astuu hän askeleensa takaisin ja jää seisomaan ovensuuhun.
—Hei, ka, on vierahia, kaukaisia vierahia! Terveheksenne!
Eivät vastaa, ei Juha eikä Marjakaan.
—Tännekö heillä matka vaiko vielä edemmä?
—Minä tulin … me tulimme ottamaan poikaa, sanoi Marja.
—Ottamahan? Isäntäkin?
—Tulin, sanoi Juha.
Hämmentyi hieman Shemeikka, seisoi ovessa, peremmä tulematta, ulos menemättä, vaieten, nojaten vuoroin toiselle jalalle, vuoroin toiselle, toinen käsi housun kauluksessa, toisella partaansa punoen. Se tulikin siis vain hakemaan lastaan? Ja otti äijänsä avukseen? Ja äijä lähti, laskettiin samat kosket, käytiin ehkä samat saaret … ja nyt se panee sen kiskomaan takaisin kosket ja suvannot sauvomaan ja selät soutamaan … ja äijä kiskoo ja soutaa… Märät ja repaleet molemmat, ja murjottavat kuin minulle äkeissään jostakin… Oli Shemeikka ollut monessa hullussa seikassa naistensa kanssa ja heidän miestensä ja lasten, joista ei kukaan tiennyt, kenen ne oikein olivat…