Shemeikka on nukkunut lauteille lehvien päälle. On, niinkuin Anja oli hänet siihen jättänyt… Herätänkö vai annanko nukkua? On siihen uupunut, rakas. Tuli uuvuksissaan metsältä kotiin. Siihen hänet saunoitin, hivelin. Siihen nukahti solakka poika, parta posken ja käsivarren välissä. Annanko Marjan mennä lapsineen? Mutta jos pahastuu kovin?—Eikä Anja tiedä, mitä tekisi. Herahtaa kyynel. Oli niin selkeätä äsken kaikki, nyt on niin sekaisin. Mahtoi ottaa lapsensa ja mennä, ennenkuin tulin. Ottakoon ja menköön … sanon, että joku on sen salaa vienyt… En herätä, lasken lakanan hartioilleen; jos siitä herää, herätköön, jos ei herää, nukkukoon.
Mutta Shemeikka heräsi, kääntyi kylelleen, ojentelihe, haukotteli, huomasi Anjan, teki hänelle tilaa vetäytyen seinemmäksi, veti hänet vierelleen, veltosti, silmät ummessa…
—Sinne tuli vieras, sanoi Anja.
—Kuka nyt?
—Marja.
—Kuka Marja?… Marjako?
—Ruotsin Marja. Se tuli takaisin.
Tuli takaisin! Shemeikka hypähti pystyyn. Tuli sittenkin takaisin!
Vaikka meni vihoissaan?
—Anna, kun kuivaan, ennenkuin menet! sanoi Anja ja pyyhkieli ja kuivaili häntä, sill'aikaa kun Shemeikka puki ylleen.
… Sinne asti meni yksin läpi erämaiden, mutta palasi takaisin! Eikö
miellyttänytkään hänen entinen äijänsä? Menikö sittenkin veriin
Shemeikan syleily? Täytyipä taipua ylpeän niskan! Tuli, tuli sentään—!
Jospa tulet vielä takaisin Venäjänkin tyttö?