—Lähden heti paikalla.
—Lähdetkö? Minkä tähden? Kun kerran tulit! Ethän menne minun tähteni? Saat hänet minulta. On hänestä jo ollut iloa minulle enemmän, kuin enää osasin toivoakaan.—Anja halasi Marjaa, ja hänen silmänsä pullahtivat kyyneliä täyteen.—Elä mene, ota hänet, pian ehkä jo muutenkin minut jättäisi, lähtee vielä sen venakkonsa jälille—on minusta iloisempaa, jos sinä saat hänet kuin joku muu—rupean vaikka piiaksenne … annatko sitten tuoda Petrin tänne?—Minä sen kanssa saunassa asun ja teitä palvelen. Vaan menen minä kokonaankin pois, jos tahdot…
—Saat, veikkonen, hänet pitää, sanoi Marja ja kumartui lapsen puoleen.
Minä lähden heti, minulla on tuolla toinen, joka odottaa.
—Olet yhä yhtä sydämikkö?
—Olen.
—Vihaat häntä yhä?
—Vihaan.
—Ethän … en usko … et voi.—Eikä Marja itsekään uskonut, mitä sanoi. Tupa häilähteli hänen silmissään, niinkuin hän olisi istunut venheen kokassa koskessa. Oliko venakko hylännyt Shemeikan? Oliko Shemeikka kysynyt minua ja lähtenyt jälkeenikin?—Miksi minä en lähtenyt yksin?—Saisinko vielä viimeisen kerran nähdä Shemeikan? Kun pysyisi Juha venheellään, niinkuin lupasi!
—Et sinä saa … sinä et saa mennä sille sanomaan, sanoi hän kuitenkin.
Vaan Anja on jo livahtanut ulos. Marja otti lapsen ja aikoi lähteä. Mutta sitten hän laski sen takaisin… Heittäköön hyvästinsä lapselleen, jos tahtoo…