—Kalamatti oli kosken alla ongella, häneltä kuulin.
—Häneltä kuulit. Voi, että tulit! Ylen oli paha mieleni, kun en päässyt. Eihän Shemeikka meitä päästänyt. Tahtoi itse pitää lapsensa—ja minutkin. On oltu täällä melkein siitä asti, kun lähdit. Koko kesä, Marja, koko kesä!
—Eikö se nyt tuonutkaan itselleen uutta tänä kesänä? sanoi Marja venähyttäen huultaan.
—Eihän se onneton. Voi, kurjasti kävi Shemeikan! On heitä ilkeitä ihmisiä maailmassa! Kun jätäppäs, hylkääpäs Shemeikka!
—Sekö talvellinen venakko?
—Sepä se—jätti hänet Novgorodissa vai Moskovassa vai missä lienee hänet jättänyt, kun ensin oli yhdessä eletty ja menetetty kauppavoitot ja kaikki, omat ja muiden. Nylki hänet puhtaaksi paitaa myöten, miesparan, ei jättänyt sen vertaa, millä olisi saanut tuomiset tytöille ostetuksi, ei tuonut meille solkea, ei nauhan päätä. Kovin kävi se hänen sydämelleen, Shemeikan. Rakas näkyi olleen hänelle, rakas. Kun unessa minua tavoittaa, hänen nimeään huutaa, Serahviinaa. Kovin oli pahoillaan siitäkin, että sinä menit, Marja. Lähti jo koirain kera jälkeesikin, vaikkei enää tavannut. »Kaikki minut pettää, kaikki minut jättää», sanoi.
Marja pyörähti, olkapäitään kohauttaen, ja kumartui lastaan katsomaan.
—Kasvanut on, eikös ole? Herttainen on, eikös ole? Isänsä mielikki.— Ai, kuinka se rakastaa poikaasi, sylissään kantelee, sille sopertelee, sarvesta syöttää: »Ime, ime, maammosi jätti, taatto antaa rintaa Semulle, taattopa antaa.» Täällä on viihtynyt. Ei ole koko kesänä käynyt prasnikoissa, ei kisoissa missään, ei poissa muualla kuin minkä metsällä ja kalassa. »Pitäisi nyt Marjallekin kelpaamani», sanoi. Sinut se olisikin ottanut tänne, jos olisit kotona. Kun ei sinua ollut, minut otti. Menenkö sanomaan heti, vai annanko nukkua?
—En minä tahdo häntä nähdä.
—Etkö? Mikset?