—Annatko, levähdän vähän?
—Levähdä, levähdä, sanoo Shemeikka.
Anja laskeutuu lauteilta ja istahtaa kynnykselle—ei kuitenkaan itse levähtääkseen, vaan antaakseen Shemeikalle tilaisuuden nukahtaa kylvettyään, jos tahtoo.
—Käyn lasta katsomassa … kohta tulen.
—Käy, käy—
… On äänensä raukea ja mielensä murheinen, rakkaan. Kun saisin hänet iloiseksi, kun tietäisin, miten hänet viihdyttelisin. Joko pyrkinee mielensä pois?
Anja lähti menemään tupaan, katsomaan Marjan lasta. Omansa oli vanhan emännän hoidossa, sitä ei ollut saanutkaan otetuksi tänne, vaikka oli toivonut. Vaan en nuru, en nuru, hyvä on kaikki niinkuin Shemeikka tahtoo…
Mutta kuka on avannut tuvan oven? Olisiko Kalamatti? Joku nainen seisoi selin oveen vipukeinun luona, kumartuneena lapsen yli.
Anjalta menivät yhteen kämmenet, hän hytkähti eteenpäin, levitti kätensä ja lennähti sisään:
—Marja, Marja!—Sinä tulit! Mistä tiesit tänne tulla? Kävitkö
Shemeikassa? Sieltäkö neuvoivat?