—Omasta halustaanhan Marja lähti! Shemeikkaa rakasti, täytyi rakastaa jo ensi näkemältään, ja sinua inhosi ja vihasi—itse sanoi! Sinua vihasi ja sinua kuolevaksikin toivoi!
—Toivoiko?—Toivoiko?
Juha syöksähteli edestakaisin lattialla niinkuin juopunut, kirves vielä kädessä retkuen, pöytiin, seiniin kolahdellen.
—Jos ei olisi mielellään mukaan lähtenyt, olisiko täällä kesäkautta
Shemeikan kera—
—Täälläkö?
—Täälläpä täällä, tuossa noilla vuoteilla!
Shemeikka oli päässyt istumaan Anjan avulla, selkä uunin pankkoa vastaan. Siitä hän, kasvot kivusta kiinteinä, mutta huulet ivanaurun irvistyksessä huusi:
—Ei sanonut ketänä ennen halanneensa niinkuin minua—!
—Mahdoit ruhjoa hänet, et Shemeikkaa! huusi Anja säihkyvin silmin, tukka hajallaan Juhan edessä. Minulta ainoani rammaksi ruhjoit, takaapäin iskit, salamurhaaja!—Nyt se pyörtyi!
Shemeikka oli retkahtanut kylelleen, katkenneen kätensä päälle, ja mennyt tainnoksiin. Anja koetti häntä nostaa, mutta ei jaksanut. Juhalta oli luisunut kirves kädestä, ja hän seisoi älytönnä keskellä lattiaa.