—En minä saa, vaikeroi Anja, taas kyynelissä.—Miksi herätin hänet, miksi en antanut hänen nukkua? Voi, kun saisin hänet edes vuoteiden päälle tuohon—auta minua! Ka, auta minua sinä!
Ja Juha auttoi Anjaa nostamaan Shemeikkaa peremmälle pirttiä kaislavuoteelle, hän pääpuolesta nostaen, Anjan kannattaessa jaloista.
—Anna tuosta tuo päänalunen.—Juha antoi, ja Anja asetti sen Shemeikan pään alle.
Juha seisoi yhä kuin älytönnä.
—Mene nyt … ka, mene nyt, onneton, sanoi Anja huoaten ja työnsi hänet hartioista ulos.
XVII.
Marja on rannassa venheen luona niemessä, ison kiven kupeessa, kyyryllään kuin piilossa, nukkuva lapsi sylissä, kolkolla rannalla, johon autiolta saarettomalta selältä loiskii kolean luoteisen laine. Harva ruohikko huojahtelee ja rantalepikko sihahtelee milloin hiljemmin, milloin kovemmin. Koski kohisee umpinaisesti lahden pohjasta.
Juha tulee rantaa myöten, kiivaasti, kompastellen väliin. Nähtyään venheen rientää hän sitä kohti. On hirveän näköinen, avopäin, lakki kädessä.
Nyt se minut tappaa—ja tappakoon. Kun ei lasta tappaisi…
Mutta Juhan tullessa lähemmä näkeekin Marja hänen kasvoillaan vain pohjattoman uupumuksen ilmeen. Huoahtaen hän istahtaa kaatuneen puun rungolle, kasvot kalseina, hiukset märkinä, otsa hikeä tippuen, leuka veltosti riippuen.