—Anna minulle anteeksi, jos saatat, sanoo Marja.
—Anteeksi… Sen äänessä on avuton, epätoivoinen raukeus, joka Marjan korvassa kuulostaa niinkuin: mitäpä se siitä enää paranee, jos annankin.
Sitten sanoo Juha, kuin itsekseen, yhä eteensä tuijottaen, ääni yhtä sammuksissa kuin katse:
—Sinua ei vietykään väkisin?
—Ei.
—Ei tehty väkivaltaa?
—Ei.
—Menit mielelläsi?
Marja ei vastannut.
—Mikset sanonut sitä minulle ennen?