—En uskaltanut.
Nyt se sen tunnustaa, kun ei voi eikä tarvitse kieltää.
—Minua kuolevaksi toivoit?
Marja ei saanut vastatuksi. Häntä alkoi tempoa nikotus sydänalasta kurkkuun… Se siis tunnustaa senkin? Olisi kieltänyt edes sen—vaikka olikin totta.
Juha nousi rajusti, työnnälti venheen vesille, niin että airot ja istuimet romahtelivat ja hyppivät ja hän itse lyykähti polvilleen työntönsä vauhdista.
—Astu venheeseen! käski hän tuimasti. Marjasta näytti, että ilme Juhan silmissä taas oli hurja, julma. Hänen kasvonsa olivat lennähtäneet punaisiksi hiusmartoa myöten. Marjan oli vallannut mieletön kauhu ja tietämättä, mitä teki, hän huusi:
—En minä tule! Sinä hukutat meidät!
—En minä teitä hukuta … sanoi Juha hiljaa vaikeroiden kuin kauan sairastanut, kasvot taas velttoina, silmät painuen hetkeksi kiinni.
—Minnekä me lähdetään? kysyi Marja arasti.
—Kotiin päin kai—vai tahdotko jäädä tänne … sitä hoitamaan?