—En, en, Juha—lähdetään vain—en minä ole sinua kuolevaksi toivonut.
Juha viittasi kädellään, niinkuin: elä sinä … kyllä minä … ei se siitä enää parane.
Marja astui venheeseen ja aikoi mennä perään.
—Rupea kokkaan, niin on parempi lapsen kanssa.
Itse asettui hän alahangoille soutamaan. Marja pani lapsen kokkaan ja tarttui airoihin.
—Anna olla, kyllä minä soudan.
Hän käänsi venheen koskea kohti, josta ajautui vaahtopalloja virran mukana. Hän souti, täytyen pian ponnistaa yhä kovemmin yhä kovenevassa vastavirrassa.
—Jos minä kuitenkin soudan.
—Anna olla.
Mutta häntä raukaisi yhä enemmän, ja hän huohotti kuin umpea vetävä hevonen… Enkö minä enää jaksakaan? Mikä minulta näin voimat vei?… Mitenkä minä nyt saan heidät ylös kaikista koskista ja vastavirroista? Minnekä ne joutuvat, jos minä kesken katkean? Hänen päätään huimasi kuin pyörtyvän. Airot vastasivat veteen kuin hyhmään, venhe ei näyttänyt liikahtavan paikaltaan; rannat seisoivat, vaikka vesi vilisi taapäin.